Musta kevät

Se alkoi niin kuin loppuunpalamiset kai yleensäkin, huomaamattomasti ja pienillä asioilla.

Tammikuussa 2007 vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Kottarainen aloitti päiväkodin ja me vanhemmat palasimme osa-aikajärjestelyiltä täysiaikaiseen työntekoon. Aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin: kolmantena lapsena Kottarainen ui luontevasti sisään päiväkodin rutiineihin heti tutustumisjakson jälkeen, ja minä jätin luottavaisin mielin jo kolmannen lapseni arvostamieni ammatilaisten hoiviin.

Työpaikalla odottivat työnohjaukset, uudet projektit ja asiantuntijatyöryhmät. Työ oli nautinnollisen haastavaa ja vei mukanaan. Juna- ja bussimatkat kuluivat ammattikirjallisuuden parissa ja illalla juoksin pää kolmantena jalkana pesemässä pyykkiä, kurahousuja ja perunoita. Esikoiselle sattunut opettaja ei ollut ihan fiksuimmasta päästä, ja pienimmänkin asian selvittämiseen saattoi kulua päiväkausia

Helmikuussa lapset alkoivat sairastella. Erityisesti Kottarainen, mutta myös isommat Lapsilla oli astmaa, poskiontelontulehdusta, keuhkoputkentulehdusta. Sairastelukierteen myötä lisääntyivät myös äidin ylikierrokset. Kymmentuntisen työrupeaman päälle päiväohjelmassa oli vielä loputon määrä pestävää ja taiteltavaa pyykkiä, seuraavan päivän ruoka, esikoisen läksyt ja soittoläksyt ja jonkinlainen perussiivouskin hoidettavana. Jossakin vaiheessa olin hakenut itselleni uuden masennuslääkityksen, joka yllättäen vielä lisäsi kierroksillä käymistä ja pahensi unettomuuttani (myöhemmin minulle selvisi, että tämä on tyypillistä kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle).

Kevään sairastelujakso huipentui Grande Finaleen eli perheemme läpikäymään rajuun ja pitkäkestoiseen norovirukseen, joka jylläsi perheessä melkein kolme viikkoa kaataen petiin kaikki muut paitsi minut (jos ette sattuneet tietämään, äidit EIVÄT voi sairastaa). Valvoin yhtäjaksoisesti kaksi viikkoa, sillä kahden lapsen oksentaessa ja ripuloidessa vuoron perään viiden minuutin välein läpi yön ei ole mitään mieltä edes yrittää nukkua.

Lopulta pienikokoiselle, heikolle ja kuivahtaneelle Esikoiselle tuli lähtö nenä-mahaletkuun Jorviin. Koska äkilliset sairaudet noin määritelmänomaisesti eivät ilmoita tulostaan hyvissä ajoin, jouduin kohtalaisen lyhyellä varoitusajalla pyytämään briljanttia, nuorta ja lapsetonta (kuinka ollakaan) työkaveriani vetämään rutiinikokouksen puolestani. Vastaukseksi sain kolmen sivun mittaisen, kohta kohdalta numeroidun sähköpostiviestin, joka sisälsi tarkasti analysoitua kritiikkiä toiminnastani koko kyseisen projektin olemassaoloaikana ja vieläpä vastauspyynnönkin ASAP. (Miten minusta tuntuu, ettei kyseinen nuorimies oikein ymmärtänyt tilannettani nyt eikä koskaan myöhemminkään. Toivon hänelle aikanaan korvakierteisiä koliikkikaksosia sekä feministihenkistä vaimoa).

Kun oksennusten siivoamisen lomassa tiedustelin asiaa esimieheni kantaa, hän lisäsi pökköä pesään vaatimalla minulta lääkärintodistuksia sekä taannehtivasti että vastaisuudessa kaikista omista ja lasteni sairaspoissaoloista ja edellytti minua heti vastaamaan kritiikkiin.
Tämä ei ole ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun vasta lakikirjasta on löytynyt suitset vallanhalunsa sokaisemalle esimiehelleni. Mielenterveydelleni se oli kuitenkin liikaa. Aika maaliskuun lopusta kesäkuun alkuun oli yhtä mustaa, kuristavaa ahdistusputkea.

Se selittääkin paljon

Kymmenen vuotta olen rampannut lääkärissä. Milloin yleislääkärillä ja milloin psykiatrilla. Täydellinen unettomuus varsinkin keväisin valon lisääntyessä, sisäinen levottomuus, jatkuva musiikinpätkien soiminen päässä, mahdottomuus vain olla rauhassa tai istua paikallaan ja asioiden kesken jääminen - se on lääkäristä riippuen ollut milloin stressiä, milloin masennusta.

Entäs sitten räjähdysalttius kun kolmen lapsen yhtäaikainen puhuminen synnyttää sellaisen kakofonian, että aivot ovat sanoa itsensä irti. Tai kun lounasravintolassa viereisen pöydän keskustelu estää minua keskittymästä oman pöytäseurueeni jutusteluun. Havainnolleni siitä, että nimenomaan tietyt lääkkeet laukaisevat tätä käyttäytymistä ja jopa euforistakin oloa, on lääkärien taholta jopa naureskeltu. Kunnianarvoisa ja eläkkeellä oleva psykiatrian ylilääkäri käski minun - klassisen musiikin ja yksinlaulun harrastajan kuunnella klassista musiikkia. 80 euroa, kiitos ja näkemiin!

Nyt - viimeinkin - löytyi lääkäri, joka otti minut vakavasti. Kirjoitti mielialaa tasaavaa lääkettä (valproaatti), kehoitti kontrolliverikokeisiin ja pyysi tulemaan uudellen puolen vuoden kuluttua.

Olo on helpottunut, mutta hämmentynyt. Onko minulla nyt "se"? Kuulunko siihen ihmisryhmään, joka vuoroin makaa ruokkoamattomana paskaisissa lakanoissa kaksi kuukatta ja nousee sitten matkustaakseen Madridiin naidakseen viikkojen ajan karvaisten, vieraiden miesten kanssa ja palaa kotiin pakkopaidassa kuola suupielestä valuen?

Mikä sitten on minua, mikä sairautta? Onko se, mitä olen pitänyt ainutlaatuisena persoonallisuutenani, itsenäni - tinkimättömänä ja helposti innostuvana yhteiskunnallisena keskustelijana, iloisena, epäsovinnnaisena ja arjen rajat rikkovana luovana hulluttelijana vain poikkeavan aivokemian tuotetta? Onko minun kohtalonani palaa loppuun tai päätyä raskaasti lääkittynä sairaalan pitkäaikaispotilaaksi?Vai päättyykö minun elämäni kenties oman käden kautta kuten niin monen tämän sairauden klassista muotoa sairastavan?

Paljon kysymyksiä.