Musta kevät

Se alkoi niin kuin loppuunpalamiset kai yleensäkin, huomaamattomasti ja pienillä asioilla.

Tammikuussa 2007 vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Kottarainen aloitti päiväkodin ja me vanhemmat palasimme osa-aikajärjestelyiltä täysiaikaiseen työntekoon. Aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin: kolmantena lapsena Kottarainen ui luontevasti sisään päiväkodin rutiineihin heti tutustumisjakson jälkeen, ja minä jätin luottavaisin mielin jo kolmannen lapseni arvostamieni ammatilaisten hoiviin.

Työpaikalla odottivat työnohjaukset, uudet projektit ja asiantuntijatyöryhmät. Työ oli nautinnollisen haastavaa ja vei mukanaan. Juna- ja bussimatkat kuluivat ammattikirjallisuuden parissa ja illalla juoksin pää kolmantena jalkana pesemässä pyykkiä, kurahousuja ja perunoita. Esikoiselle sattunut opettaja ei ollut ihan fiksuimmasta päästä, ja pienimmänkin asian selvittämiseen saattoi kulua päiväkausia

Helmikuussa lapset alkoivat sairastella. Erityisesti Kottarainen, mutta myös isommat Lapsilla oli astmaa, poskiontelontulehdusta, keuhkoputkentulehdusta. Sairastelukierteen myötä lisääntyivät myös äidin ylikierrokset. Kymmentuntisen työrupeaman päälle päiväohjelmassa oli vielä loputon määrä pestävää ja taiteltavaa pyykkiä, seuraavan päivän ruoka, esikoisen läksyt ja soittoläksyt ja jonkinlainen perussiivouskin hoidettavana. Jossakin vaiheessa olin hakenut itselleni uuden masennuslääkityksen, joka yllättäen vielä lisäsi kierroksillä käymistä ja pahensi unettomuuttani (myöhemmin minulle selvisi, että tämä on tyypillistä kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle).

Kevään sairastelujakso huipentui Grande Finaleen eli perheemme läpikäymään rajuun ja pitkäkestoiseen norovirukseen, joka jylläsi perheessä melkein kolme viikkoa kaataen petiin kaikki muut paitsi minut (jos ette sattuneet tietämään, äidit EIVÄT voi sairastaa). Valvoin yhtäjaksoisesti kaksi viikkoa, sillä kahden lapsen oksentaessa ja ripuloidessa vuoron perään viiden minuutin välein läpi yön ei ole mitään mieltä edes yrittää nukkua.

Lopulta pienikokoiselle, heikolle ja kuivahtaneelle Esikoiselle tuli lähtö nenä-mahaletkuun Jorviin. Koska äkilliset sairaudet noin määritelmänomaisesti eivät ilmoita tulostaan hyvissä ajoin, jouduin kohtalaisen lyhyellä varoitusajalla pyytämään briljanttia, nuorta ja lapsetonta (kuinka ollakaan) työkaveriani vetämään rutiinikokouksen puolestani. Vastaukseksi sain kolmen sivun mittaisen, kohta kohdalta numeroidun sähköpostiviestin, joka sisälsi tarkasti analysoitua kritiikkiä toiminnastani koko kyseisen projektin olemassaoloaikana ja vieläpä vastauspyynnönkin ASAP. (Miten minusta tuntuu, ettei kyseinen nuorimies oikein ymmärtänyt tilannettani nyt eikä koskaan myöhemminkään. Toivon hänelle aikanaan korvakierteisiä koliikkikaksosia sekä feministihenkistä vaimoa).

Kun oksennusten siivoamisen lomassa tiedustelin asiaa esimieheni kantaa, hän lisäsi pökköä pesään vaatimalla minulta lääkärintodistuksia sekä taannehtivasti että vastaisuudessa kaikista omista ja lasteni sairaspoissaoloista ja edellytti minua heti vastaamaan kritiikkiin.
Tämä ei ole ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun vasta lakikirjasta on löytynyt suitset vallanhalunsa sokaisemalle esimiehelleni. Mielenterveydelleni se oli kuitenkin liikaa. Aika maaliskuun lopusta kesäkuun alkuun oli yhtä mustaa, kuristavaa ahdistusputkea.