Demarivaltuutettu Jasminiitta Lumme on huolissaan lasten jaksamisesta. Niinpä hän on laatinut aloitteen koululaisten syysloman pidentämiseksi. Nykyinen loma pääkaupunkiseudulla on pari päivää ja sitä esitetään pidennettäväksi viikkoon.
Luokanopettajana ja äitinä Lumme pääsisi nauttimaan hyvällä omallatunnolla ansaitsemastaan tauosta. Tavallisille äideille ja isille ylimääräiset vapaapäivät aiheuttavat kuitenkin helposti harmaita hiuksia - harvalla vanhemmalla kun on vuosilomaa yli viittä viikkoa.
Kunnat eivät juurikaan järjestä pienille koululaisille tekemistä loma-aikaan edes kesällä. Jos satut löytämään mieleisen leirin, se on yleensä a) kiskurihintainen, b) sijainniltaan paikassa, jonne lapsi on pakko viedä ja c) sellaiseen aikaan (10-14) jolloin vanhemman itse pitäisi olla töissä. Jos mummoja, kummeja tai muita varahoitajia ei ole, lapsi joutuu selviytymään yksin jopa kymmentuntisia päiviä. Mikäli syysloma pitenee, järjestävätkö myös kunnat lapsille tekemistä? Tuskin.
Kesällä ilmat saattavat sentään suosia, mutta mitä tehdä syksyllä kaupungissa kun muu perhe on töissä? Vaikka lomaa perheellä olisikin, kaikilla ei ole rahaa tehdä mitään. Taloudellinen eriarvoisuus näkyy näinä ilmastomuutoksen aikoina erityisesti syksyllä ja talvella: suurituloisten perheiden karauttaessa kylpylöihin ja hiihtokeskuksiin jäävät entistä useammat pienituloiset perheet kotiin ja lapset jopa aivan yksin.
Mitä jos lapsi joutuu olemaan koko syyslomaviikon yksin? Jos yksinäisiä iltapäiviä pidetään lapsen kehityksen kannalta riskitekijänä, mitä merkitystä mahtaakaan olla kokonaisilla päivillä?
maanantai 26. toukokuuta 2008
tiistai 20. toukokuuta 2008
Ihan pihalla
Kotimatkalla ruuhkabussiin sattui äiti pienen, vastasyntyneen ja vihaisen vauvansa kanssa. Vauva oli jo bussin lähtiessä hyvin närkästyneen ja loukkaantuneen kuuloinen ja itki vaunuissaan. Hymyhuulinen äiti tarjosi vauvalle tuttia.
Vähitellen itkun sävy muuttui. Vauva kuulosti hetki hetkeltä yhä vihaisemmalta, sitten itkuun alkoi tulla kolminkertaisen äiti-ihmisen korvaan hätäistä sävyä. Suomeksi sanottuna vauva karjui henkensä hädässä ja äänestä päätellen äiti yritti tukehduttaa sitä tutilla.
Myös muut (nais)matkustajat alkoivat vaikuttaa vaivaantuneilta. Osa vilkuili olkansa ylitse salavihkaa, osa kääntyi avoimesti katsomaan mitä äiti vauvan kanssa teki. Minä istuin selkä menosuuntaan päin enkä voinut välttyä näkemästä, mitä vaunupaikalla tapahtui.
Kun vauva oli huutanut suoraa huutoa ja äänensä käheäksi parikymmentä minuuttia, äiti luopui antamasta sille tuttia. Äiti oli jo kääntynyt kokonaan vauvasta poispäin ja katseli ikkunasta ulos täysin tyynen ja rauhallisen oloisena, aivan toisin kuin vauvansa. Mietin, miltä itse olisisin vastaavassa tilanteessa näyttänyt: rinnoistani olisi valunut maito, kasvoillani helmeillyt hiki, poskillani vuotaneet kyyneleet. Mieleni olisi täyttänyt epätoivo ja huoli vauvan puolesta.
"Entäs jos se on koliikkivauva" minä mietin. "Sellainen, jota on nukutettu linkoavan pesukoneen päällä, viety autoajelulle keskellä yötä ja kanniskeltu kantoliinassa" Miten voin puuttua tilanteeseen loukkaamatta äidin tunteita?
Puolen tunnin huutamisen kohdalla mittani tuli täyteen. Nousin paikaltani ja menin äidin luo. Sanoin niin ystävällisesti kuin vain osasin :" Anteeksi, mutta oletko ajatellut että toi sun vauvasi voisi viihtyä paremmin pystyasennossa sun sylissä?". Äiti näytti vähän hämmentyneeltä, mutta otti kuitenkin tummanpunaisen ja nikottelevan vauvaparan vaunuista. Huuto loppui kuin napin painalluksella.
"Voi kiitos kovasti" äiti sanoi ja hymyili. "Mä en yhtään ajatellut, että sen olisi voinut ottaa syliin".
Poistuin typertyneenä paikalleni. Voi saatana, minä ajattelin. Miten joku voi olla niin urpo ettei tajua ottaa itkevää vastasyntynyttä syliin.
Ehkä se oppi sinulta jotakin, lohdutti myöhemmin ystäväni Irma.
Toivottavasti.
Vähitellen itkun sävy muuttui. Vauva kuulosti hetki hetkeltä yhä vihaisemmalta, sitten itkuun alkoi tulla kolminkertaisen äiti-ihmisen korvaan hätäistä sävyä. Suomeksi sanottuna vauva karjui henkensä hädässä ja äänestä päätellen äiti yritti tukehduttaa sitä tutilla.
Myös muut (nais)matkustajat alkoivat vaikuttaa vaivaantuneilta. Osa vilkuili olkansa ylitse salavihkaa, osa kääntyi avoimesti katsomaan mitä äiti vauvan kanssa teki. Minä istuin selkä menosuuntaan päin enkä voinut välttyä näkemästä, mitä vaunupaikalla tapahtui.
Kun vauva oli huutanut suoraa huutoa ja äänensä käheäksi parikymmentä minuuttia, äiti luopui antamasta sille tuttia. Äiti oli jo kääntynyt kokonaan vauvasta poispäin ja katseli ikkunasta ulos täysin tyynen ja rauhallisen oloisena, aivan toisin kuin vauvansa. Mietin, miltä itse olisisin vastaavassa tilanteessa näyttänyt: rinnoistani olisi valunut maito, kasvoillani helmeillyt hiki, poskillani vuotaneet kyyneleet. Mieleni olisi täyttänyt epätoivo ja huoli vauvan puolesta.
"Entäs jos se on koliikkivauva" minä mietin. "Sellainen, jota on nukutettu linkoavan pesukoneen päällä, viety autoajelulle keskellä yötä ja kanniskeltu kantoliinassa" Miten voin puuttua tilanteeseen loukkaamatta äidin tunteita?
Puolen tunnin huutamisen kohdalla mittani tuli täyteen. Nousin paikaltani ja menin äidin luo. Sanoin niin ystävällisesti kuin vain osasin :" Anteeksi, mutta oletko ajatellut että toi sun vauvasi voisi viihtyä paremmin pystyasennossa sun sylissä?". Äiti näytti vähän hämmentyneeltä, mutta otti kuitenkin tummanpunaisen ja nikottelevan vauvaparan vaunuista. Huuto loppui kuin napin painalluksella.
"Voi kiitos kovasti" äiti sanoi ja hymyili. "Mä en yhtään ajatellut, että sen olisi voinut ottaa syliin".
Poistuin typertyneenä paikalleni. Voi saatana, minä ajattelin. Miten joku voi olla niin urpo ettei tajua ottaa itkevää vastasyntynyttä syliin.
Ehkä se oppi sinulta jotakin, lohdutti myöhemmin ystäväni Irma.
Toivottavasti.
Teatterissa
Keskimmäinen ja äiti tekivät teatterireissun Helsingin Kaupunginteatteriin. Pojan pyöreät kasvot loistivat onnesta kun matalalattiajunan jälkeen matka jatkui matalalattiaratikalla. Osaisipa sitä aikuinenkin iloita pienistä asioista, minä mietin.
Teatterissa vahtimestarin ohjeistus oli hyvä ja selkeä. Lapset keskelle ja eteen, aikuiset sivulle ja taakse. Jokaisen aikuisen piti vielä taakseen vilkaisemalla tarkistaa, ettei takana ollut pientä katsojaa. Edessä oli varattu iso patja kokonaan lapsia varten. Keskimmäinen kipitti sinne iloisena ja vilkutti takariviin kömpivälle äidille.
Mutta mitä tapahtuikaan seuraavaksi?Katsomon puolivälistä Keskimmäisen eteen patjalle harppasi kolmikymppinen nainen noin kolmevuotiaan lapsensa kanssa. Hän istahti lapsille tarkoitetuille paikoille suoraan Keskimmäisen eteen peittäen tehokkaasti lapselta koko näyttämön. Keskimmäisen ilme synkistyi ja alahuuli alkoi uhkaavasti väpättää. Minä jouduin harppomaan takarivistä kesken jo alkaneen esityksen ja pyytämään närkästynyttä naista siirtymään. Nainen ei katsonut asiakseen edes pyytää pojalta anteeksi. Hän istui koko näytelmän ajan lapsille tarkoitetulla paikalla.
Näytännön aikana ihmettelin useaan otteeseen, miksi vanhemmat eivät olleet katsoneet aiheelliseksi noudattaa näytelmälle asetettua viiden vuoden alaikärajaa. Katsojissa oli niitä, joille pelkkä valojen sammuttaminen oli liian jännittävää ja toisaalta niitä, joille näyttelijöiden roolinvaihtelu nuoren iän takia oli liian vaikeaa seurattavaa. Osa pienemmistä itki, osa vaelteli pitkin lämpiötä. Muita katsojia tämä tietenkin häiritsi.
Meillä oli mukavaa, mutta ihmisten käytös jäi mietityttämään. Viis muista, kunhan minä ja minun lapseni tarpeet otetaan huomioon, tuntuu olevan ajan henki. Mitä tapahtuisi jos kaikki ajattelisivat näin?
Teatterissa vahtimestarin ohjeistus oli hyvä ja selkeä. Lapset keskelle ja eteen, aikuiset sivulle ja taakse. Jokaisen aikuisen piti vielä taakseen vilkaisemalla tarkistaa, ettei takana ollut pientä katsojaa. Edessä oli varattu iso patja kokonaan lapsia varten. Keskimmäinen kipitti sinne iloisena ja vilkutti takariviin kömpivälle äidille.
Mutta mitä tapahtuikaan seuraavaksi?Katsomon puolivälistä Keskimmäisen eteen patjalle harppasi kolmikymppinen nainen noin kolmevuotiaan lapsensa kanssa. Hän istahti lapsille tarkoitetuille paikoille suoraan Keskimmäisen eteen peittäen tehokkaasti lapselta koko näyttämön. Keskimmäisen ilme synkistyi ja alahuuli alkoi uhkaavasti väpättää. Minä jouduin harppomaan takarivistä kesken jo alkaneen esityksen ja pyytämään närkästynyttä naista siirtymään. Nainen ei katsonut asiakseen edes pyytää pojalta anteeksi. Hän istui koko näytelmän ajan lapsille tarkoitetulla paikalla.
Näytännön aikana ihmettelin useaan otteeseen, miksi vanhemmat eivät olleet katsoneet aiheelliseksi noudattaa näytelmälle asetettua viiden vuoden alaikärajaa. Katsojissa oli niitä, joille pelkkä valojen sammuttaminen oli liian jännittävää ja toisaalta niitä, joille näyttelijöiden roolinvaihtelu nuoren iän takia oli liian vaikeaa seurattavaa. Osa pienemmistä itki, osa vaelteli pitkin lämpiötä. Muita katsojia tämä tietenkin häiritsi.
Meillä oli mukavaa, mutta ihmisten käytös jäi mietityttämään. Viis muista, kunhan minä ja minun lapseni tarpeet otetaan huomioon, tuntuu olevan ajan henki. Mitä tapahtuisi jos kaikki ajattelisivat näin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)