Keskimmäinen ja äiti tekivät teatterireissun Helsingin Kaupunginteatteriin. Pojan pyöreät kasvot loistivat onnesta kun matalalattiajunan jälkeen matka jatkui matalalattiaratikalla. Osaisipa sitä aikuinenkin iloita pienistä asioista, minä mietin.
Teatterissa vahtimestarin ohjeistus oli hyvä ja selkeä. Lapset keskelle ja eteen, aikuiset sivulle ja taakse. Jokaisen aikuisen piti vielä taakseen vilkaisemalla tarkistaa, ettei takana ollut pientä katsojaa. Edessä oli varattu iso patja kokonaan lapsia varten. Keskimmäinen kipitti sinne iloisena ja vilkutti takariviin kömpivälle äidille.
Mutta mitä tapahtuikaan seuraavaksi?Katsomon puolivälistä Keskimmäisen eteen patjalle harppasi kolmikymppinen nainen noin kolmevuotiaan lapsensa kanssa. Hän istahti lapsille tarkoitetuille paikoille suoraan Keskimmäisen eteen peittäen tehokkaasti lapselta koko näyttämön. Keskimmäisen ilme synkistyi ja alahuuli alkoi uhkaavasti väpättää. Minä jouduin harppomaan takarivistä kesken jo alkaneen esityksen ja pyytämään närkästynyttä naista siirtymään. Nainen ei katsonut asiakseen edes pyytää pojalta anteeksi. Hän istui koko näytelmän ajan lapsille tarkoitetulla paikalla.
Näytännön aikana ihmettelin useaan otteeseen, miksi vanhemmat eivät olleet katsoneet aiheelliseksi noudattaa näytelmälle asetettua viiden vuoden alaikärajaa. Katsojissa oli niitä, joille pelkkä valojen sammuttaminen oli liian jännittävää ja toisaalta niitä, joille näyttelijöiden roolinvaihtelu nuoren iän takia oli liian vaikeaa seurattavaa. Osa pienemmistä itki, osa vaelteli pitkin lämpiötä. Muita katsojia tämä tietenkin häiritsi.
Meillä oli mukavaa, mutta ihmisten käytös jäi mietityttämään. Viis muista, kunhan minä ja minun lapseni tarpeet otetaan huomioon, tuntuu olevan ajan henki. Mitä tapahtuisi jos kaikki ajattelisivat näin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti