Oi aikoja

Kävin pitkästa aikaa ihmettelemässä alempien kansanryhmien viihteeksi mieltämääni menoa Ruotsinlaivalla. Likaiselle ja kuluneelle Viking Mariellalle tuskin olisin mennyt viidentoista vuoden tauon jälkeenkään (vastustan ylipäänsä epäekologista Itämerellä ryyppäämistä), mutta luottamusmieskoulutus järjestettiin vanhanaikaisesti "laivaseminaarina".

TES-tietouden lisäksi aalloilla tuli opiskeltua kansan syvien rivien rentoutumis- ja päännollausmenetelmiä, joista ilmeisesti muistin täydellinen tyhjentäminen riittävällä ryyppäämisellä on edelleenkin kärkisijoilla. En tiedä kuinka hauskaa oli ollut vatsansa buffetin sisäänkäynnin eteen tyhjentäneellä risteilymatkustajalla tai turvallaan jokaisen lasivitriinin kyntäneellä nuorukaisella. Me väsyneet perheenäidit (minun lisäkseni varsinainen luottamusmiehemme) nautimme toki risteilyn tarjoamasta hengähdystauosta kotielämään, mutta krooninen univaje ei totisesti houkuttele ryyppäämään tai bilettämään pikkutunneille.

Ilmeisesti elämässä on kaksi ajanjaksoa jolloin ihminen jaksaa bilettää: nuorena ja keski-ikäisenä. Siinä välissä on pitkä tunneli harmailta tuntuvia, väsyttäviä ja arkisia puurtamisen vuosia lasten kanssa.

Lauantai-iltana olimme jo lähdössä hyttiin yöpuulle kun meitä vastaan tuli iltapukuun pukeutunut, lastenvaunuja työntävä nainen. Vaunuissa olevaa, pientä itkevää vauvaa työnnettiin yökerhoon humalikkojen sekaan. Näky oli niin erikoinen, että kukkahattutätien oli pakko mennä ottamaan asiasta tarkemmin selvää.

Aivan tanssilattian vieressä, pitkässä pöydässä näimme juhlapukuihin sonnustautuneen seurueen. Näkemämme lastenvaunut vauvoineen oli nyt työnnetty kiinni tanssilattiaan. Meteli (yökerhossa oli kohtalaisen kammottavaa elävää "musiikkia") oli korvia huumaavaa, ja vaikka vauvan ääntä ei kuulunut, sen kasvojen väristä ja ilmeistä sekä heiluvista käsistä pystyi jo kauempaa päättelemään, että vauva itki ja oli peloissaan. Seurueessa oli myös muita lapsia, jotka käyttäytymisestään päätellen olivat väsyneitä.

Jonkin ajan kuluttua yksi seurueen naisista lähti nukuttamaan vauvaa yökerhon ovelle. Vauvaa tulikin ihastelemaan yksi jos toinenkin humalainen. Saimme sivustakatsojina kuulla, että vauvalle oli järjestetty laivalla ristiäiset! Se on kovin kätevää kun osa suvusta asuu Suomessa ja osa Ruotsissa. Me olimme sanattomia.

Olen aina pitänyt itseäni alkoholiasenteiltani liberaalina. Edustamani järjestö kannattaa kohtuukäyttöä, ja samalla linjalla olen itse. En kaihda alkoholin kohtuukäyttöä lasteni nähden, ja mielestäni saunasiiderin tai muutaman lasillisen viiniä voi hyvin nauttia lasten nähden.

Mielestäni on kuitenkin tilanteita, joihin alkoholinkäyttö ei sovi ja paikkoja joihin lapsia ei pidä vielä. Kaikki ei nykyisinä moniarvoisuuden aikoinakaan ole sopivaa, terveellistä eikä hyväksyttävää.

Kastejuhla on pienen vauvan juhla, jossa lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi. Se on kristillinen juhla, jonka viettäminen humalaisten ja örveltävien ihmisten joukossa on suorastaan irvokasta. Vauvan ensimmäinen, tärkeä juhla ei voi toimia tekosyynä vanhempien pämppäämiselle.

Kuinka kauas vauvan tarpeista on vieraantunut on vanhempi, joka vie pienen vauvansa paikkaan jossa kovat, äkilliset äänet ja todelliset vaarat (humalaiset, päälle rojahtelevat ihmiset) oikeasti uhkaavat vauvaa?Ihmislapsi on syntyessään orientoitunut pelkäämään nimenomaan kovia ääniä ja putoamista. Meluisa yökerho on pienelle vauvalle aidosti traumatisoiva ja pelottava paikka.

Tautisia ajatuksia

Monin tavoin rankka syksy ei oikein ota hellittääkseen. Viime päivinä olen ollut jaksamiseni äärirajoilla oman ja lasteni sairastamisen kanssa. On päiviä, jolloin itken silkasta väsymyksestä vaikka oma perussairauteni sattuisi jopa olemaan paremmassa vaiheessa. Tilannetta ei yhtään paranna se, että niin esimies kuin työtoveritkin edellyttävät minun hoitelevan työasioita sairaslomalla ja erityisesti sairaita lapsia hoidellessani. Kummallista empatiakyvyn puutetta. Esimies on jopa keksinyt uuden(laittoman) säännön, jonka mukaan hänellä olisi oikeus teettää työntekijöillään töitä myös sairasloman aikana kunhan työnteko ei hidasta paranemista.

Esikoisen siitepölyallergian siedätyshoito on vaatinut meiltä vanhemmilta sinnikkyyttä, olivathan Jorvikäynnit aluksi viikottaisia ja varsinkin opettajan ja esimieheni suhtautuminen nuivaa. Nyt kun tuloksia on alkanut näkyä - Esikoinen voi keväisinkin tyydyttävästi ja lääkityksiä on voitu vähentää - on Kottarainen puolestaan alkanut oireilla rajusti.

Kottaraisen astma on valitettavasti selkeästi rajumpaa sorttia kuin Esikoisen, ja viimeisen kuukauden aikana sairaalalähetteitä on ollut useampia. Äidin yöt ovat kuluneet koiranunta nuokkuessa, sillä tiheäkään lääkitseminen ei ole pitänyt Kottaraisen yskää loitolla eikä hengitystä vapaana. Muistan omasta lapsuudestani hakkaavan yskän ja tikahtuvan hengityksen. En mistään hinnasta haluaisi samanlaisia kokemuksia omille lapsilleni.

Uskaltaako tätä kuiskata ääneen edes omassa blogissaan: onneksi lapsillani on yksityiset sairaskuluvakuutukset!

Tiedän toki, että terveyskeskuksen kautta meille järjestyisi lähete Jorvin lastentautien poliklinikalle, siellä käymme jo Esikoisen siedätyshoidon lääkärikontrollissa.

Tiedän kuitenkin myös, että astmaatikkojen kontrolleja on harvakseltaan. Jos lääkkeiden hoitovaste sattuisi olemaan huono (kaikki lastenlääkärit eivät sattumoisin ole yhtä perehtyneitä astman ja allergioiden hoidossa), saisimme odottaa uutta aikaa pitkään. Kohtaukset (joita meillä on tänä syksynä ollut tiheään) hoidettaisiin luonnollisesti edelleenkin ruuhkaisessa päivystyksessä.

Kaiken kurjuuden keskellä ilahduttaa se, että olen voinut viedä myös Kottaraisen parhaimpana pitämälleni lastenallergologille. Hänen ansiotaan on, että Kottaraisen lääkitys saatiin uuteen uskoon kertaheitolla. On ainakin toivoa siitä, että ärhäkkä astmatulehdus keuhkoissa asettuu ja elimistö sitä kautta alkaa kestää myös muita infektioita paremmin. Tärkeäksi koen myös sen, että lääkäri arvostaa _minun_ näkemystäni siitä, miten mikäkin lääke lapsella on toiminut, millainen lapsen vointi milloinkin on ollut ja millaisia lapsen oireet ovat olleet. Tämä on olennainen osa pitkäaikaisten sairauksien hoitoa - kaikilla lääkäreillä ei vain tunnu olevan samanlaisia taitoja.

Medikalisaation vastustajat ja hyvinvointivaltion puolustajat näkevät perheeni tavassa toimia paljon tuomittavaa. Argumentit ovat minulle tuttuja: jos keskiluokka lakkaa käyttämästä julkisia palveluita, nämä näivettyvät, yksityislääkärit ahneudessaan teettävät vain turhia kokeita ja antavat turhia diagnooseja, yksityisiä palveluita käyttävien käsitykset perustuvat pelkkiin mielikuviin, eivät kokemuksiin. Ja niin edelleen.

Olemme miehen kanssa useasti todenneet, että ilman vakuutuksia jomman kumman meistä olisi lopetettava työntekoa silkan ajanhukan takia. Lasten krooniset sairaudet kuormittavat perhettämme jo niin paljon, että joudun unohtamaan kaikki ylevät periaatteet. Perusterveiden lasten vanhempina tilanne olisi toinen.

Astmaatikkona ja allergikkona tiedän näistä sairauksista niin paljon, että turhia kokeita ja tutkimuksia en ole kokenut meille yhdenkään lääkärin teettäneen. Astman varhainen hoito taas on ensiarvoisen tärkeää: sen avulla koko sairaus voi jopa ajan mittaan parantua.

*

Kunpa joku vielä kertoisi minulle, miksi lasten _ennaltaehkäisevä_ terveydenhuolto on meille verkostottomille vanhemmille tehty suorastaan mahdottomaksi?

Kun perheessä on kolme lasta, tarkoittaa se meidän kohdallamme tänä syksynä kolmea suuhygienistikäyntiä, yhtä neuvolakäyntiä, neljää siedätyshoitokäyntiä, kolmea (kontrolli)astmalääkärikäyntiä, yhtä siedätyshoidon lääkärikäyntiä Jorvissa ja yhtä terveydenhoitojan/opettajan tapaamista astma-asioissa. En tiedä, miten ihmeessä toteutamme nämä käynnit - työajalla ne eivät voi tapahtua.

Vai antaako lasten hampaiden mädäntyä suussa?(Yksi suuhygienistikäynti on jäänyt välistä, myönnettäköön). Ja ajatelkoon opettaja, että olemme niitä lapsistaan piittamatttomia vanhempia?

Tätä kirjoittaessa tuli vielä mieleeen, ettei kukaan muistanut viime keväänä varata Keskimmäiselle kuulontutkimukseen aikaa.

Espoolaisen tunnustus

Myönnän helsinkiläisten silmissä syyllistyneeni rikokseen ihmiskuntaa ja maapalloa vastaan. Asun Espoossa ja näin ollen edistän ilmastomuutosta. Espoolaista saa varsinkin medioissa lyödä kuin vierasta sikaa. Meitä alempaa kastia ovat vain nurmijärveläiset.

Espoon kaupunkikeskukset on ammuttu hajalleen kuin haulikolla. Poikittaisliikenne on parhaimmillaan tyydyttävää, pahimmillaan välttävää. Espoolaisilla on helsinkiläisen toimittajaystäväni sisäpiiritietojen mukaan enemmän kakkos- (vaiko peräti useampia) autoja kuin muilla pääkaupunkiseudulla asuvilla.

Kaikesta edellämainitusta huolimatta asun perheineni Espoossa vapaaehtoisesti ja viihdyn täällä erinomaisesti. Toisin kuin Helsingin Sanomien (helsinkiläis?)toimittaja epäili en ollenkaan koe identiteettiäni uhatuksi sen tosiasian takia, ettei Espoossa ole Helsingin kaltaista "keskustaa". Rakennan identiteeettini aivan muiden asioiden varaan.

Helsinkiläisten on kovin vaikea ymmärtää, että Espoossa on ihan mukava asua. Se on minusta erikoista. Minulle kun ei tuota vaikeuksia ymmärtää, että ihmiset pitävät erilaisista asioista.

Kuuden viikon kesälomallani en käynyt Helsingissä kertaakaan. Mieheni ei ole käynyt Helsingissä moneen vuoteen. Lasteni kummeista kaksi asuu kilometrin sisällä. Samassa lähiössä asuu kaksi ystävääni.

Esikoinen pääsee jo nyt musiikin teoriaan ja säveltapailuun kävellen, ja ensi vuonna hän luultavasti menee jo soittotunneilleenkin yksin -bussilla. Jos löytäisin Espoosta sopivan työpaikan, vaihtaisin nykyisen työni siihen mielihyvin. Sen sijaan asuinpaikkaa en halua vaihtaa. Elämäänsä voi siis aivan hyvin elää myös Espoossa.

Myönnän, ettemme vuonna 2000 asuntoa ostaessamme tulleet ottaneeksi huomioon kaikkia mahdollisia seikkoja, jotka tänä päivänä elämäämme vaikuttavat. Eniten valintaamme vaikutti asunnon huono kunto: se laski asunnon hintaa niin paljon, että saimme reilusti enemmän neliöitä.

Suorien bussiyhteyksien lakkauttaminen ja kaupunkiratauudistus ovat viimeisen kahdeksan vuoden aikana pidentäneet työmatka-aikojani samoin kuin väestön pakkautuminen kasvukeskuksiin. Pahin pullonkaulamme liikenteellisesti on Nokia-Siemens-Networksin suuri toimipiste täällä Espoon Karamalmilla. Uskallan epäillä, että sinne autoissaan matkustavista osa on myös tulossa töihin Espoon ulkopuolelta.

Espoolaisuudestani huolimatta en suostu olemaan helsinkiläisten sylkykuppina. Koska en aja autoa, en ole eläissäni ajanut yhtään kertaan Länsiväylää/Mannerheimintietä tai mitään muutakaan väylää ruuhkauttamaan teitä, tuhoamaan hengitysilmaa tai tukkimaan parkkipaikkoja. Käytän bussia, junaa, ratikkaa ja metroa. Muutenkin perheemme elämäntapa on elämäntilanteeseen nähden riittävän ekologinen. Emme lentele lomalle Thaimaaseen tai laskettele Levillä eikä meillä oli kesämökkiä, jonne tiiviisti ajelisimme. Lasten harrastukset eivät myöskään vaadi epäekologista kuskailua.

Kannatan metroa, kaupunkirakenteen tiivistämistä ja tehokasta joukkoliikennettä - kyllä vain.

Se mitä en kannata, on omien valintojen erinomaisuuden alleviivaaminen muiden valintoja arvostelemalla. On absurdia piikitellä yksittäistä espoolaista päättäjien vuosikymmenten takaisista päätöksistä tai yleistää esim. metronvastustajien mielipiteet koskemaan kaikkia espoolaisia.

Asuinpaikan valinta tapahtuu tietyssä historiallisessa tilanteessa ja siihen liittyy paljon erilaisia tekijöitä. On viisasta, että ympäristöseikat nyt otetaan aiempaa paremmin huomioon. Turhaa jälkiviisastelua on kuitenkin syyllistää ihmisiä valinnoista, jotka on tehty jo aika päiviä sitten.

Lapsi ja pesuvesi

Imetyshörhöpiirieni kautta olen saanut kuulla vanhemmille ja muille maallikoille tarkoitetusta uudesta kirjasta, joka käsittelee lapsen kasvua ja ja kehitystä sekä vanhempien ja pienen lapsen välistä vuorovaikutusta.

Sähköpostituttavani tiesivät kertoa kirjan sisällöstä sen verran, että nimenomaan imetys ja sen merkitys vuorovaikutussuhteelle oli koettu täysin turhaksi. Se oli siis päätetty pudottaa kokonaan pois kirjan aihepiiristä. Perusteluna oli käytetty paitsi imetyksessään mahdollisesti epäonnistuvien äitien pahaa mieltä ja syyllistymistä myös jatkuvasti jankattavaa argumenttia, jonka mukaan imetys ei ole edellytys hyvälle vuorovaikutussuhteelle.

Hanakammin kirjaa työstävässä työryhmässä imetystä on ollut polkemassa lapseton ihminen. Mitä hän mahtaa ylipäänsä tietää imetyksen merkityksestä äidin ja lapsen vuorovaikutukselle?

Vaikka imetys ei luonnollisestikaan ole edellytys hyvän ja lämpimän vuorovaikutussuhteen syntymiselle, onnistunut imetys edistää kiistatta lapsen ja imeväisen kiintymistä ja kiinnittymistä. Sekä eläin- että ihmiskokeista tiedetään imetyksessä erittyvän oksitosiinihormonin aikaansaavan positiivisia ja lämpimiä tunteita ja kiintymystä. On irvokasta ja surullista, että jopa ammatti-ihmiset ovat valmiita kieltämään näin arvokkaan asian merkityksen.

Yhteiskunnassamme on jo riittävästi vallalla ns. etäännyttäviä vauvahoitokäytäntöjä. Viesti siitä, ettei imettäminen vuorovaikutussuhteen kannalta ole tärkeää saattaa monen mielessä kääntyä viestiksi siitä, ettei myöskään vauvan saatavilla oleminen ole tärkeää. Normivauvanhoito-ohjeita ovat monessa neuvolassa vielä nykyäänkin ehdoton määräys nukuttaa vauva omassa sängyssään ja jopa jättää huutava vauva yksin.

Imettäminen on luonnon tapa huijata äiti kiintymään lapseensa ja lapsi poikaselle elintärkeään ihokontaktiin emonsa kanssa. Imeminen ei ole lapselle vain ravintoa. Rottakokeista tiedetään, kuinka suuri merkitys kosketuksella on: emon nuolemista poikasista tuli verrokkiryhmäänsä älykkäämpiä. Tutkimusten mukaan imettävällä äidillä on suurentunut herkkyys imeväisensä tarpeita kohtaan: tämän jos minkä olettaisi maalaisjärjelläkin edistävän äidin ja lapsen välistä vuorovaikutusta.

Suomalaiset äidit ovat hyvin motivoituneita imettämään, mutta tutkimusten mukaan vain harva heistä pystyy imettämään niin kauan kuin haluaisi. Syynä on neuvoloiden, synnytyssairaaloiden ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten kirjava imetystaito - on tuurista kiinni, saako tuore äiti pulmiinsa oikeanlaista apua ja neuvoja. Syyllistämisen pelon sijasta kannattaisi siis panostaa entistä parempaan imetystukeen, sillä useimmille äideille ja vauvoille onnistunut imetys on tärkeä osa varhaista vuorovaikutusta.

Ja jos joku tulee minulle muuta väittämään:-), hän ei voi olla varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntija laisinkaan. Varhainen vuorovaikutus on silloin heitetty pesuveden mukana menemään.

Seksikkäät sairaudet

Julkisuudessa on viime aikoina herkuteltu 26-vuotiaana syöpään kuolleen nuoren näyttelijä-tanssija-lupauksen ja hänen perheensä traagisella tarinalla. Myötätuntoa, kyyneliä ja kynttilöitä on jaettu niin nuoren naisen muistolle kuin hänen avomiehensä ja pienen lapsensa tueksi. Hyvä näin. Toivottavasti tapauksen saama julkisuus on aiheuttanut vainajan omaisille enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kaikilla sairauksilla ei ole syövän kaltaista vetoa tai gloriaa medioissa - eikä ihmisten mielissä. Mielen sairaudet ovat yksi ryhmä, joita sairastavat saavat osakseen ymmärtämättömyyttä ja sydämettömyyttä. En ole vielä missään nähnyt mainoksia Elämä mielisairaille-konsertista.

On itsestään selvää, että syöpäsairaille pyritään etsimään tautiin parhaiten tehoava hoitomuoto. Tautiin sairastuneita -tupakoitsijoita nyt ehkä lukuunottamatta - ei myöskään yleensä syyllistetä sairastumisestaan.

Mielen sairauksissa kuten masennuksessa tai mielialan aaltoiluhäiriössä vain osa lääkäreistä suostuu etsimään potilaalle sopivan lääkkeen. Moni joutuu tyytymään lääkkeeseen, joka on sopimaton, tehoton tai aiheuttaa liikaa sivuvaikutuksia. Taustalla lienee ajatus siitä, että mieleltään sairastuneen kohdalla riittää kunhan vähän hutkitaan sinne päin. Mitä tämä kertoo arvoistamme?

Maallikon taas näyttää olevan vaikea ymmärtää kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvän masennuksen luonnetta. Kun kyseessä on biologispohjainen mielialan säätelyhäiriö, ei positiivinen ajattelu tai elämänasenne valitettavasti riitä.

Kuvaavaa on oma yritykseni lopettaa masennuslääkitys kiusallisten sivuvaikutusten takia: olin välittömästi itsemurhan partaalla, vaikka elämässäni ei edes ollut mitään akuuttia kriisiä tai vakavaa stressitekijää. Ilman tasaavaa lääkitystä vaarana on puolestaan nopeasti hypomania.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuolleisuus on 40%. Siitä suurin osa selittyy korkealla itsemurhakuolleisuudella. Tämän taudin, sen syvien masennusten ja kuluttavien (hypo)manioiden kanssa on siis lähes sietämättömän vaikeaa elää.

Siksi meistä moni lähtee täältä oman käden kautta.

Kymmenen kuukautta kesälomaan

Syyskausi ei perheessämme ole alkanut erityisen hyvin. Auto on rikki, tili miinuksella, lapset sairastelevat ja kotona kaikilla on hermot kireinä.

Jo ensimmäisellä työviikolla aloin pohdiskella vaihtoehtoisia keinoja jättäytyä kokonaan pois työelämästä. Kun viidennen lomaviikon kohdalla suuri osa erilaisista oireistani joko katosi tai ainakin lievittyi huomattavasti, aloin epäillä että ehkä hulluudellani kuitenkin on pääasiallisesti ulkoisia syitä. Koska perheemme aikuisista kumpikaan ei ole sattunut syntymään varakkkaaseen kultalusikkaperheeseen, tarkoittaa kolme lasta ja asunto pääkaupunkiseudulla pakollista pysyttelyä oravanpyörässä vielä 25 vuotta. Useimpina päivinä olen niin väsynyt, etten usko jaksavani elää niin kauan.

Esikoisen koulunvaihto on sujunut hyvin ja huonosti. Hyvää on oikeudenmukainen, tervepäinen ja normaali opettaja, hyvä luokkahenki ja nykyaikainen opetus.

Huonoa puolestaan on se, että Esikoinen ei kesän aikana tunnu kehittyneen yhtään aiempaa huolellisemmaksi eikä koulunkäynti voisi häntä vähempää kiinnostaa. Hän tulee edelleenkin koulusta joko ilman sukkia tai yksi sukka jalassa (minulle ei koskaan ole selvinnyt, mihin ja miksi lapsiparka riisuu sukkiaan kesken koulupäivän), läksyt saattavat olla tehtyinä (useimmiten eivät ole), huone on kuin pommin jäljiltä. Avaimet ja puhelin ovat säännöllisesti hukassa. En myöskään ihmettelisi, vaikka tyttö jonakin päivänä hajamielisyyksissään lähtisi kouluun yöpuvussa.

Esikoinen aiheuttaa minulle paljon huolta ja ahdistusta. Suhteemme on myrskyinen ja muistuttaa jo nyt murrosikäisen ja vanhemman välistä suhdetta. Valitettavasti oma ammattitaustani, kokemukseni ja tilaisuuteni nähdä mitä ns "ammatti-apu" valitettavan usein on estää meitä hakemaan konsultaatiota tilanteeseemme.

Keskimmäisen elämä sujuu seesteisesti normiraivokohtauksia lukuunottamatta. Joskus olen miettinyt, tuleeko hänestä juuri sellainen tutkimusten "keskimmäinen", joka sisaruusasemansa takia kokee jääneensä liian vähälle huomiolle. Kuitenkin Keskimmäisellä on aivan erityinen paikkansa minun sydämessäni, onhan hän ainoa poikani. Jostain syystä meidän keskinäinen suhteemme on myös aina ollut läheinen ja mutkaton. Toivon kovasti, että se sellaisena tulee myös pysymään.

Kottaraisrukka on sairastellut rankasti koko syksyn. Yökaudet olen istunut kuuntelemassa hänen työlästä hengitystään, lääkinnyt astmaa ja tarjonnut lohtua rinnasta. Kohta kolmivuotiaan imetys ei tunnu kummalta eikä turhalta varsinkaan silloin kun rintamaito on ainoa neste, jonka pikku potilas sisäänsä kelpuuttaa.

Oma mieliala on arjen raskauden myötä tipahtanut taas matalalle. Elämä tuntuu olevan yhtä suorittamista eikä levolle tai palautumiselle jää lainkaan aikaa. Työpaikalla ei enää ole aikaa käydä lounaalla, viikonloput ja illat kuluvat kotitöissä. Liikuntasetelit vanhenevat tyhjänpanttina lompakossa, sillä millä ihmeen ajalla 12 tuntia nielevän työpäivän jälkeen enää liikkumaan ehtisi?