Kaksi viikkoa tasaajia takana, masennuslääkkeen olen ajanut alas melkein kokonaan. Poissa on sietämätön levottomuus, pakko tauotta tehdä jotakin. Poissa on luonnoton mielialan nousu - kuin sisäinen, pakottava tarve pomppia trampoliinilla. En muista, koska olisin tuntenut itseni näin rauhalliseksi olematta kuitenkaan väsynyt tai tokkurainen lääkkeistä - ehkä kymmenen vuotta sitten?
Yritin kyllä vuosien mittaan selittää olojani lääkäreille. Kierrokset vähenevät kun masennuslääke alkaa vaikuttaa, sanoi työterveyslääkäri. Ala kuunnella musiikkia ja käy kävelyllä miehesi kanssa , sanoi kunnianarvoisa ylilääkäri. (Ylilääkäri hermostui ja alkoi nimitellä minua mahdottomaksi ihmiseksi kun huomautin, etten voi jättää lapsia yksin kävelyjen ajaksi). Sinulla on vain paljon stressiä, sanoi empaattinen yleislääkäri. Totta, mutta mikään ei selittänyt jatkuvaa ilotulitusta aivoissani. Kaikkea en ehkä uskaltanut hulluksi leimautumisen pelossa kertoakaan: esim. sitä, miten lukiessani jonkun sanan aivoni väistämättä assosioivat sanasta laulun, joka puolestaan välittömästi alkoi soida päässäni.
Ehkä olenkin hullu, mutta se ei enää tunnu olevan se pääasia. Pääasia on, että päässäni on tällä hetkellä kohtuullisen rauhallista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti