Kotimatkalla ruuhkabussiin sattui äiti pienen, vastasyntyneen ja vihaisen vauvansa kanssa. Vauva oli jo bussin lähtiessä hyvin närkästyneen ja loukkaantuneen kuuloinen ja itki vaunuissaan. Hymyhuulinen äiti tarjosi vauvalle tuttia.
Vähitellen itkun sävy muuttui. Vauva kuulosti hetki hetkeltä yhä vihaisemmalta, sitten itkuun alkoi tulla kolminkertaisen äiti-ihmisen korvaan hätäistä sävyä. Suomeksi sanottuna vauva karjui henkensä hädässä ja äänestä päätellen äiti yritti tukehduttaa sitä tutilla.
Myös muut (nais)matkustajat alkoivat vaikuttaa vaivaantuneilta. Osa vilkuili olkansa ylitse salavihkaa, osa kääntyi avoimesti katsomaan mitä äiti vauvan kanssa teki. Minä istuin selkä menosuuntaan päin enkä voinut välttyä näkemästä, mitä vaunupaikalla tapahtui.
Kun vauva oli huutanut suoraa huutoa ja äänensä käheäksi parikymmentä minuuttia, äiti luopui antamasta sille tuttia. Äiti oli jo kääntynyt kokonaan vauvasta poispäin ja katseli ikkunasta ulos täysin tyynen ja rauhallisen oloisena, aivan toisin kuin vauvansa. Mietin, miltä itse olisisin vastaavassa tilanteessa näyttänyt: rinnoistani olisi valunut maito, kasvoillani helmeillyt hiki, poskillani vuotaneet kyyneleet. Mieleni olisi täyttänyt epätoivo ja huoli vauvan puolesta.
"Entäs jos se on koliikkivauva" minä mietin. "Sellainen, jota on nukutettu linkoavan pesukoneen päällä, viety autoajelulle keskellä yötä ja kanniskeltu kantoliinassa" Miten voin puuttua tilanteeseen loukkaamatta äidin tunteita?
Puolen tunnin huutamisen kohdalla mittani tuli täyteen. Nousin paikaltani ja menin äidin luo. Sanoin niin ystävällisesti kuin vain osasin :" Anteeksi, mutta oletko ajatellut että toi sun vauvasi voisi viihtyä paremmin pystyasennossa sun sylissä?". Äiti näytti vähän hämmentyneeltä, mutta otti kuitenkin tummanpunaisen ja nikottelevan vauvaparan vaunuista. Huuto loppui kuin napin painalluksella.
"Voi kiitos kovasti" äiti sanoi ja hymyili. "Mä en yhtään ajatellut, että sen olisi voinut ottaa syliin".
Poistuin typertyneenä paikalleni. Voi saatana, minä ajattelin. Miten joku voi olla niin urpo ettei tajua ottaa itkevää vastasyntynyttä syliin.
Ehkä se oppi sinulta jotakin, lohdutti myöhemmin ystäväni Irma.
Toivottavasti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Ei voi olla totta.
Mä seurasin työpaikan ruokalassa, kun äiti oli vastasyntyneen kanssa syömässä. Vauva alkoi kitistä rintaa, mutta sen sijaan, että se olisi otettu rinnalle ja syötetty, sille annettiin tutti, mikä auttoikin hetkeksi. Rintaa sai vasta sitten kun mikään muu ei auttanut. En tajua, miksi rintaa ei voi antaa heti:-O
Ilmeisesti sellaiset asiat, joita itse pitää itsestäänselvyyksinä vauvan kanssa, ei todellakaan sitä ole.
Jälkikäteen mua lähinnä harmitti, että hienotunteisuussyistä annoin sen vauvaparan itkeä puoli tuntia.
Voihan olla mahdollista, että äiti vain näytti rauhalliselta ja todellisuudessa oli hädissään, kun ei tiennyt mitä tehdä? Itse olisin voinut olla ekan lapsen kanssa epävarma siitä saako lapsen ottaa bussissa syliin. Ehkä äiti ajattelikin, että turvallisuuden kannalta niin ei saa tehdä. Mutta hyvä, kun neuvoit häntä, joten ensi kerralla äiti osaa toimia oikein. :-)
Ekan lapsen kanssa kaikki on niin uutta, ja etenkin ulkomaailmassa liikkuminen tuo ihan uusia tilanteita eteen. Ei se ole kaikille niin helppoa esim. alkaa imettää julkisella paikalla, kun aina löytyy niitä idiootteja, jotka puuttuvat siihen. Itse aloin vasta toisen lapsen kanssa olla niin varma toimistani, että pystyin valitsemaan sen enempää miettimättä parhaan keinot lapsen rauhoittamiseen. Kyllä muakin varmaan ovat kokeenemmat äidit katsoneet ihmetellen, kun lapsi huutaa enkä ole sitä aluksi osannut rauhoittaa. Enkä välttämättä ole omaa hätääni ulospäin näyttänyt, kun se vasta noloa olisi ollut...
Jakaranda
Minusta on hyvä, että lapsen huudattamiseen puuttuvia, kaltaisiani "idoottejakin" löytyy. Ja toisaalta nuori ja ensikertalainenkin äiti yleensä tietää vaistonvaraisesti, että syliinottaminen rauhoittaa vauvan. Surullista, että tämä äiti jopa käänsi hädissään olevalle vastasyntyneelle selkänsä. Tämä on malliesimerkki epäonnistuneesta varhaisen vuorovaikutuksen tilanteesta.
Jakaranda, kyllä se äiti oli täysin tyyni. Katselin äidin reaktioita koko matkan ajan ja tulin siihen tulokseen, että emotionaalinen samaistuminen vauvan tunnetilaan ei äidiltä syystä tai toisesta onnistunut. Ehkä hänen omiin tunteisiinsa ei aikanaan ole vastattu? Äiti katseli kymmenisen minuuttia ulos ikkunasta _selin_ kiljuvaan vauvaan ja hymyili.
Tämä oli ainakin itselleni kouluttajana hyvä muistutus siitä, että ns. varhaisen vuorovaikutuksen perusasioita ei voi liikaa painottaa. Että pieni lapsi ei voi olla paha tai tuhma, vauvaa tarvitsee syliä, vastasyntyneen itkuun pitää reagoida heti eikä viidestoista päivä jne.
Mä tarkoitin kyllä idiooteilla niitä, jotka paheksuvat mm. julkisilla paikoilla imettämistä. Mulle itselleni olisi ollut kova paikka esikoisen ihan alkuaikoina, jos joku olisi mulle tullut sanommaan vaikka kahvilassa imettämisestä. Noista idiooteista olen kuullut monta juttua, onneksi omalle kohdalle ei sellaista ole osunut.
Musta on ehdottoman hyvä asia, kun menit tarjomaan apuasi tälle tuoreelle äidille. Musta on kuitenkin pienempi paha, jos äiti tuollaisesta loukkaantuu, ja silloinkin varmasti neuvo jää kytemään jonnekin takaraivoon tulevaisuutta varten.
Mietin juuri, että miten olisin mahtanut itse vastaavassa tilanteessa toimia, ja luultavasti olisin kyllä ottanut vauvan syliin. Siis jo silloin esikoisen vauva-aikaan. Tai sitten olisin jäänyt vaivihkaa bussista pois, ja olisin yrittänyt siinä pysäkillä saada vauvan rauhoittumaan.
Tosin kuopuksen ollessa reilun vuoden ikäinen, olen huudattanut häntä kerran yhden bussimatkan. Mutta se johtui tasan siitä, että poika oli jo yliväsynyt ja hermostui kovaääniseen raivohuutoon, kun pistin hänet makuuasentoon rattaissa. Se oli aika tuskinen loppumatka, kun ei sitä huutoa ollut varmasti kiva kenenkään kuulla. :-P Vähän ennen päätepysäkkiä poika onneksi nukahti.
Jakaranda
Tällä episodilla oli tosiaan onnellinen loppu: vauva rauhoittui, äiti oli tyytyväinen ja ehkä tosiaan sai minulta vinkin. Minua jäi kuitenkin painamaan se, että niinkin kauan itkua kuuntelin. Pienen vauvan huudattaminen on oikeasti julmaa, oli se sitten tahatonta tai tarkoituksellista, sillä vauvan kokema stressi jättää pysyviä jälkiä ja vaikutuksia. Onneksi tietämys tältä alueelta on lähinnä aivotutkimuksen myötä ottanut aivan valtaisan harppauksen.
Siitä puheenollen: pääsen pitkästä aikaa syksyllä kouluttamaan lastensuojelun ja päivähoidon väkeä varhaisesta vuorovaikutuksesta.
Minä olen kerran huudattanut keskimmäistä metrossa. Hän halusi rintaa, mutta olimme juuri jäämässä pois, joten ei ollut just sillä hetkellä mahdollisuus alkaa imettää. Oli talvi, joten ei voinut imettää ulkonakaan, joten kävelin kotiin parkuva lapsi vaunuissa. Puolustuksekseni voin sanoa, että _tiesin_ mikä vauvalla oli hätänä.
Mä olen täysin kykenemätön kuuntelemaan pienen vauvan itkua. Just pari päivää sitten Tapiolan Stockalla joku vastasyntyneeltä kuulostanut huusi henkensä edestä harsolla peitetyissä vaunuissa ja äiti vaan jatkoi shoppaamistaan. Mun olis tehnyt mieli käydä ottamassa se vauva syliin, mutta enhän mä kehdannut joten oli pakko lähteä pois. Mä en kertakaikkiaan pysty kuuntelemaan pienen vauvan itkua.
Rempula
Joku kumma äitivaihde on mullekin jäänyt päälle, vaikka vauvoja tähän huusholliin ei taatusti tule. Mä reagoin pienen vauvan itkuun primitiivisesti ja ensimmäinen reaktio on samanlainen kuin Rempulalla: haluaisin yksinkertaisesti mennä nostamaan vauvan syliin. Joskus on tällaiselta dinosaurus-imettäjältä maitoakin alkanut herua;-).
Lähetä kommentti