Terveys koetuksella

Viimeisen parin vuoden aikana olen saanut tottua siihen, että mielenterveyteni ei ole ollut tasapainossa. Nyt on totutteleminen siihen ajatukseen, että lähes kymmenen vuoden SSRI/SNRI-masennuslääkitysputki on ollut täysin turha, vahingollinen ja aiheuttanut monenlaista haittaa: mittavien ja jopa vaarallisten sivuvaikutusten lisäksi se on pahentanut minulla vuosia diagnosoimatta ollutta bipolaarihäiriötä ja vauhdittanut mielialavaihteluita.

Tutkimusten mukaan olen se tyypillinen tapaus: vasta n. kuudes psykiatri osaa diagnostisoida tämän häiriön oikein. En usko, että moinen puoskarointi olisi edes mahdollista somaattisella puolella -kyseessähän on suoranainen hoitovirhe - mutta psyykepotilaiden kohdalla lääkärit eivät useinkaan katso asiakseen kuunnella potilaita. Ei siis ihme, että virheellisiä diagnooseja sinne päin -lääkityksineen satelee. Bipolaarihäiriötä kun ei voida verikokeella todeta.

Jotta asiat eivät olisi liian hyvin, myös fyysinen terveyteni on alkanut reistailla reippaasti. Nivelvaivojen lisäksi olen onnistunut saamaan niska-hartiaseutuni ja sittemmin myös selkäni kehnoon kuntoon. Vuosien lasten kantamiset, imetykset, perhepedissä nukkuminen ja imetykset yhdistettynä epäergonomiseen työskentelyasentoon, kehnoon patjaan ja liikunnan puutteeseen ovat saattaneet selkäni sellaiseen tilaan, että viime aikoina aamuinen ylösnouseminen on ollut yhtä helvettiä. Viisasteleva OMT-fysioterapeutti tiesi toki sen minkä itsekin: vuosia olen laiminlyönyt itseni hoitamisen. Valitettavasti minulla on ollut muitakin velvollisuuksia ja kovin, kovin vähän aikaa käytettävissäni itseäni varten. Syksyllä täytyy lisätöistä (useita uusia työnohjauksia) huolimatta yrittää löytää edes yksi kerta viikossa, jolloin pääsen kuntosalille. Yleensä vain kaikki vapaa-aika menee joko kotitöihin tai Esikoisen harrastuksiin.

Kammottavaa on myös vatsani ympärille kertynyt 15 kilon hyllyvä ja taikinamainen ylipaino. Suvussani on sekä sydän- ja verisuonisairauksia että II-tyypin diabetesta. Itse asiassa sekä isänpuoleinen isoäitini että isäni ovat kuolleet diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin, joten minulla on todellakin syytä laihduttaa. Voin suorastaan fyysisesti pahoin luettuani useammastakin julkaisusta ja naistenlehdestä, minkälaista patologista metaboliaa keskivartalossani jo tapahtuu.

Vielä vuosi sitten olin normaalipainoinen. Sitten halusin katkaista bentsodiatsepiinikierteen ja aloitin järjettömään unettomuuteeni uuden lääkkeen, mirtatsapiinin. Sen tiedetään hyvin yleisesti lisäävän ruokahalua, hidastavan aineenvaihduntaa ja kerryttävän nestettä. Olen kuullut ihmisten lihonneen sillä keskimäärin 10-30 kiloa.

En normaalisti pidä makeasta, mutta aloitettuani mirtatsapiinin käytön aloin syödä makeaa täysin järjettömiä määriä ja päivittäin. Myös muu ruokahalu kasvoi suhteettomasti. Lihosin vuodessa 15 kiloa.

Helmikuussa 2008 lääkecocktailiini lisättiin vielä valproaatti, jolla myös saattaa olla painoa lisäävää vaikutusta, ja nyt minulla on takataskussa masennuskausia varten aiemmin kokeilematon, vanha masennuslääke, mianseriini, joka saattaa myös vaikuttaa ruokahaluun.

(Hoikat) viisastelijat voivat todeta, että vain se minkä suuhunsa laittaa, lihottaa. Allekirjoitan tämän täysin, mutta ruokahaluun ja makeanhimoon vaikuttavien lääkkeiden merkitys painonhallintaan on kiistaton. Olen nähnyt muutaman hoikan ystäväni lihoavan muutamassa kuukaudessa melkoisesti sen jälkeen kun nämä turbolihottajalääkkeet on otettu käyttöön.

Nyt olen ollut ilman mirtatsapiinia kolmisen viikkoa. Tänä aikana en ole syönyt ainuttakaan karkkia, jäätelöä, keksiä tai pullaa, koska makeanhimo loppui samalla kuin lääkkenkäyttökin. Tällä viikolla on jäissä tosin ollut muukin syöminen, sillä vatsatauti ei vain ota lähteäkseen ja voin jatkuvasti pahoin.