Lomanviettoa

Pelastaviksi enkeleikseni ryhtyneet työkaverini (joita tässä blogissa myös Tädeiksi kutsutaan) ovat tänäkin kesänä ojentaneet auttavan kätensä. Avun vastaanottaminen ei aina ole helppoa tai mutkatonta, mutta lasten takia olen niellyt ylpeyteni ja suostunut. Esikoinen ja Keskimmäinen viettivät kesäkuussa vajaan viikon Tätien mökeillä Tammisaaressa Skåldön saarella (aika kului aivan liian nopeasti) ja kesälomalla saamme viettää vajaat kaksi viikkoa Täti Ruskean mökillä. Kiitos kaunis:-)

Ensimmäinen mökkiviikko käynnistyi helvetillisellä pyykinpesulla ja pakkaamisella (mies tietenkin pakkasi lähinnä omat vaatteensa ja hammasharjansa), joka jo sinällään sai miettimään koko mökkioperaation mielekkyyttä.

Lasten riemu perillepäästyä oli kuitenkin rajaton: isommat juoksivat kuin vähämieliset ilosta suunniltaan kolmen mökin ja rannan väliä. Myös Täti Sinipunaisen hollantilaisen aviomiehen laikakoirat olivat suuri ilon ja rakkauden kohde. Toinen koirista otti tavakseen seurata mökillä myös minua, mikä oli hauskaa. Koira-allergiani näyttää iän myötä lievittyneen tai sitten Siperian laika ei satu allergisoimaan juuri minua niin pahasti.

Kottarainen oli viime kesästä kasvanut ja pulmat uudet. Viime kesästä mieleeni on jäänyt lähinnä se, miten väsyneenä ja ahdistuneena lykin rattaita pitkin metsäteitä ja useita kertoja päivässä seisoin kuumassa mökissä laittamassa yhdellä kädellä ruokaa ja yritin toisella kädellä pitää kiukuttelevaa alle 2-vuotiasta pois kaasulieden liekistä. Muistan myös, miten Tädit yhtäkkiä saattoivat ilmoittaa olevansa väsyneitä ja menevänsä nukkumaan (minä olin ollut koko päivän jaloillani lapsi kimpussani, mutta kolmen lapsen äiti EI voi olla väsynyt, ehei ) ja näin ollen kaikki kolme lasta palautuivat minulle. Olin tuolloin yksin ja mies töissä.

Tänä kesänä Kottaraista pelotti korkea heinikko (olenkin unohtanut pitää lapsille punkkisyynin) ja kaksivuotiaan näkökulmasta vaikeakulkuinen maasto. Tämän takia mies ja minä kuljimme koko viikon joko Kottarainen niskassa, hartioilla tai reppuselässä (ja sen selässä kyllä tuntee).

Kottaraisen oma suurin harmistuksenaihe oli kuitenkin se, että toistaiseksi hän on vielä vähän kaikkeen liian pieni ja sisarukset jättävät hänet surutta rannalle ruikuttamaan. "Aina!" onkin nykyään yksi Kottaraisen tyypillisimmistä parahduksista entisten "odottakaa minua" ja "minulle ensin"-klassikoiden lisäksi.

Melkoista työleiriä mökkilomaileminen meidän vanhempien näkökulmasta oli. Kunhan viiden hengen tiskit oli epämukavasti kuumassa keittiössä saatu tiskattua, saikin jo ruveta miettimään seuraavaa ateriaa. Kaasuliesi on tehokas ruuanlaittajan orjuuttaja, sillä pohjaanpalamisen tai tulipalon vaarassa sitä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Täytyy myöntää että välillä olin hieman kateellinen kun viereisellä Täti Sinipunaisen viehättävällä mökillä (hän on itsekin mitä viehättävin persoona)nautittiin gourmetherkuista ja istuttiin terassilla. Samanaikaisesti minä väänsin mökissä makkaraperunoita raivoava Kottarainen seuranani ja mies esti rannassa isompia kakaroita tiputtamasta toisiaan mereen ja saamasta ongenkoukkua silmiinsä.

Yhtenä iltana olin luvannut tehdä lapsille muurinpohjalettuja, mikä minusta sinänsä on ihan mukavaa hommaa. Juuri kun seisoin grillillä valmiin taikinani kanssa, alkoi helvetillinen ukonilma ja rankkasade. Grillissä on kyllä katos ja letut säilyivät kuivina, mutta itse kokki olisi kelvannut sellaiseen turistien saappaanheitto-akankanto-ohjelmaan, jossa esitellään kummallisia suomalaisia ilmiöitä. Seisoin litimärkänä ja hytisevänä keskellä sadetta ja ukonilmaa. Mutta letut, ne olivat hyviä.

Mökkilomailussa minulle itselleni sopi parhaiten se, että missään ei ollut nettiä, telkkaria eikä peiliä. Taisinkin olla omimmillani kun kuljin verkkareissani Belka-koira kintereilläni. Katsoin itseäni peilistä ensimmäisen kerran vasta kun lähdimme takaisin Espooseen.

Oman extremelisänsä mökkiviikkoomme toi Kottaraisen kummallinen vatsatauti, johon hän sairastui heti ensimmäisenä yönä. Hän oksensi joka yö, yleensä onneksi vain yhden tai kaksi kertaa. Selkäni ja niskani menivät normaaliakin pahemmin jumiin kun yöt kuluivat koiranunessa peläten ja odottaen, koska Kottarainen taas oksentaisi vieraisiin petivaatteisiin - en tietenkään ollut pakannut mukaan muovitettua froteeta. Päiväsaikaan Kottarainen oli kunnossa, mutta ei syönyt koko viikkoon mitään. Minä pesin yrjöpyykkiä käsin joka aamu kunnes yhtenä aamuna meillä ei ollut enää yhtään lakanaa, minulla puhdasta paitaa tai pyyhettä. Onneksi mies pääsi paikalliseen Toimihenkilöunionin lomakeskukseen pyykille eikä meidän tarvinnut keskeyttää lomaamme.

Kotiin palattuamme tauti tarttui sitten mieheen ja pari päivää myöhemmin minuun, isommat lapset selvisivät terveinä. Olen potenut tautia nyt viisi päivää enkä vieläkään pysty syömään.

Meneehän se loma näinkin.