Kymmenen kuukautta kesälomaan

Syyskausi ei perheessämme ole alkanut erityisen hyvin. Auto on rikki, tili miinuksella, lapset sairastelevat ja kotona kaikilla on hermot kireinä.

Jo ensimmäisellä työviikolla aloin pohdiskella vaihtoehtoisia keinoja jättäytyä kokonaan pois työelämästä. Kun viidennen lomaviikon kohdalla suuri osa erilaisista oireistani joko katosi tai ainakin lievittyi huomattavasti, aloin epäillä että ehkä hulluudellani kuitenkin on pääasiallisesti ulkoisia syitä. Koska perheemme aikuisista kumpikaan ei ole sattunut syntymään varakkkaaseen kultalusikkaperheeseen, tarkoittaa kolme lasta ja asunto pääkaupunkiseudulla pakollista pysyttelyä oravanpyörässä vielä 25 vuotta. Useimpina päivinä olen niin väsynyt, etten usko jaksavani elää niin kauan.

Esikoisen koulunvaihto on sujunut hyvin ja huonosti. Hyvää on oikeudenmukainen, tervepäinen ja normaali opettaja, hyvä luokkahenki ja nykyaikainen opetus.

Huonoa puolestaan on se, että Esikoinen ei kesän aikana tunnu kehittyneen yhtään aiempaa huolellisemmaksi eikä koulunkäynti voisi häntä vähempää kiinnostaa. Hän tulee edelleenkin koulusta joko ilman sukkia tai yksi sukka jalassa (minulle ei koskaan ole selvinnyt, mihin ja miksi lapsiparka riisuu sukkiaan kesken koulupäivän), läksyt saattavat olla tehtyinä (useimmiten eivät ole), huone on kuin pommin jäljiltä. Avaimet ja puhelin ovat säännöllisesti hukassa. En myöskään ihmettelisi, vaikka tyttö jonakin päivänä hajamielisyyksissään lähtisi kouluun yöpuvussa.

Esikoinen aiheuttaa minulle paljon huolta ja ahdistusta. Suhteemme on myrskyinen ja muistuttaa jo nyt murrosikäisen ja vanhemman välistä suhdetta. Valitettavasti oma ammattitaustani, kokemukseni ja tilaisuuteni nähdä mitä ns "ammatti-apu" valitettavan usein on estää meitä hakemaan konsultaatiota tilanteeseemme.

Keskimmäisen elämä sujuu seesteisesti normiraivokohtauksia lukuunottamatta. Joskus olen miettinyt, tuleeko hänestä juuri sellainen tutkimusten "keskimmäinen", joka sisaruusasemansa takia kokee jääneensä liian vähälle huomiolle. Kuitenkin Keskimmäisellä on aivan erityinen paikkansa minun sydämessäni, onhan hän ainoa poikani. Jostain syystä meidän keskinäinen suhteemme on myös aina ollut läheinen ja mutkaton. Toivon kovasti, että se sellaisena tulee myös pysymään.

Kottaraisrukka on sairastellut rankasti koko syksyn. Yökaudet olen istunut kuuntelemassa hänen työlästä hengitystään, lääkinnyt astmaa ja tarjonnut lohtua rinnasta. Kohta kolmivuotiaan imetys ei tunnu kummalta eikä turhalta varsinkaan silloin kun rintamaito on ainoa neste, jonka pikku potilas sisäänsä kelpuuttaa.

Oma mieliala on arjen raskauden myötä tipahtanut taas matalalle. Elämä tuntuu olevan yhtä suorittamista eikä levolle tai palautumiselle jää lainkaan aikaa. Työpaikalla ei enää ole aikaa käydä lounaalla, viikonloput ja illat kuluvat kotitöissä. Liikuntasetelit vanhenevat tyhjänpanttina lompakossa, sillä millä ihmeen ajalla 12 tuntia nielevän työpäivän jälkeen enää liikkumaan ehtisi?