Biponi on tuttuun tapaansa heilahtanut masennuksen puolelle. Työterveyslääkärin vastaanottoaika meni keskiviikkona kokonaan itkiessä, ja kotona joudun menemään suihkuun salatakseni itkemiseni muilta perheenjäseniltä. Mieliala ja tulevaisuudennäkymät ovat apeat ja näköalattomat.
Päätimme yhdessä työterveyslääkärini kanssa jälleen kerran rukkailla lääkitystäni - en edes jaksa muistaa, monettako kertaa viimeisen kahden vuoden aikana.
Koska SSRI-lääkkeitä ei nykytiedon valossa pidetä hyvänä vaihtoehtona kaksisuuntaiseen masennukseen, päätimme yhdessä jättää Cipralex®:in vähitellen kokonaan pois ja nostaa sen sijaan tasaajaa (Deprakine®-enterotabletti) peräti 1500 mg:n vuorokaudessa. Bipolääkkeiden lisäksi minulla on käytössä Tyroxin kilpirauhasen vajaatoimintaan, Topimax migreenin estoon ja mielialaa tasaamaan, Panacod nivelkipuihin ja joko Opamox tai Stella unihäiriöihin. Toisinaan joudun myös käyttämään beetasalpaajaa (Propral).
Välillä mietin, voisiko jaksamistani tukemaan löytyä myös jotakin muuta kuin tämä massiivinen lääkearsenaali.
lauantai 28. kesäkuuta 2008
perjantai 27. kesäkuuta 2008
Tunnustuksia
Olen miettinyt, mikä bipolaaritaudissa on pahinta. Tässä viimeaikojen ranking-listani:
Olisiko ykkössijalla se, että elämä tuntuu valuvan täysin hukkaan?Vähäistenkin onnellisuuden ja tyytyväisyyden rippeiden tilalle tulee syvän pettymyksen tunteita, jopa katkeruutta. Eihän tämä ole se elämä, jonka aiemmin itselleni tilasin.
Tunnen epäonnistuneeni erityisesti äitinä. Koska olen tässäkin asiassa valinnut yksin selviämisen tien, minä ja läheiseni (kuten aviomies) arvioivat minua kuten ketä tahansa tervettä ihmistä. Jaksamattomuuteni, mielialavaihteluni ja raivokohtaukseni - ne ovat kaikki heikkouksiani ja osa "vaikeaa luonnettani". Jonkun muun kohdalla ne olisivat osoitus bipolaaritaudista tai ehkäpä vain siitä, mitä puuttelliset sukulaisverkostot ja kohtuuton stressi voivat aiheuttaa. Syyllisyys ja huonommuudentunteet vanhempana aiheuttavat loputtoman noidankehän: kun ei jaksa, mieli on maassa, jonka jälkeen jaksaa vieläkin vähemmän.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa korostetaan usein stressitekijöiden välttämistä. Kukaan ei kuitenkaan ole käytännössä osannut kertoa, miten viisihenkisen, kahden keskituloisen palkansaajan perheessä on mahdollista välttää stressiä ja ottaa rennommin: rahat eivät riitä mihinkään, työmatkat ovat pitkät ja tukiverkostojen puute tekee arjesta raskastakin raskaamman. Minun jaksamiseni on ison, punaisen lääkedosetin varassa. Ilman sitä olisin jo ajat sitten saanut heittää kaiken toivon.
Aiemmin minulla oli suuria odotuksia ammatillisen urani suhteen. Saatuani kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin en ole uskaltanut ajatellakaan työpaikan vaihtoa, sillä mahdollinen loppuunpalaminen ja sairauden paheneminen kummittelevat jatkuvasti mielessä. Ehkä eniten pelkään sitä, että nykyisen lääkityksen lisäksi joudun turvautumaan neurolepteihin: niillä tapetaan ahdistuksen ja psykoottisten oireitten lisäksi valitettavan tehokkaasti myös luovuus. Jo nyt olen huomannut, että tasaavan lääkityksen myötä minulle tyypillinen tapa suhtautua asioihin intensiivisesti on lientynyt. Hypomaniat ovat poissa, mutta onko poissa myös persoonallisuuteni?
Työterveyslääkärini kanssa olen puhunut tällä viikolla kahdesti. Molemmilla kerroilla lääkärini, tuo ihana ihminen, on kehoittanut minua vakavasti jättämään jaksamisen viimeinkin jonkun muun harteille. Osastohoitoa, psykiatrian polia, sähköshokkihoitoa - kaikkea tulisi vakavasti harkita.
Jaksamisen lopettaminen vain on niin vaikeaa ihmiselle, jonka koko elämä perustuu pärjäämiselle. Luultavasti se olisi maailmanloppu.
Olisiko ykkössijalla se, että elämä tuntuu valuvan täysin hukkaan?Vähäistenkin onnellisuuden ja tyytyväisyyden rippeiden tilalle tulee syvän pettymyksen tunteita, jopa katkeruutta. Eihän tämä ole se elämä, jonka aiemmin itselleni tilasin.
Tunnen epäonnistuneeni erityisesti äitinä. Koska olen tässäkin asiassa valinnut yksin selviämisen tien, minä ja läheiseni (kuten aviomies) arvioivat minua kuten ketä tahansa tervettä ihmistä. Jaksamattomuuteni, mielialavaihteluni ja raivokohtaukseni - ne ovat kaikki heikkouksiani ja osa "vaikeaa luonnettani". Jonkun muun kohdalla ne olisivat osoitus bipolaaritaudista tai ehkäpä vain siitä, mitä puuttelliset sukulaisverkostot ja kohtuuton stressi voivat aiheuttaa. Syyllisyys ja huonommuudentunteet vanhempana aiheuttavat loputtoman noidankehän: kun ei jaksa, mieli on maassa, jonka jälkeen jaksaa vieläkin vähemmän.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa korostetaan usein stressitekijöiden välttämistä. Kukaan ei kuitenkaan ole käytännössä osannut kertoa, miten viisihenkisen, kahden keskituloisen palkansaajan perheessä on mahdollista välttää stressiä ja ottaa rennommin: rahat eivät riitä mihinkään, työmatkat ovat pitkät ja tukiverkostojen puute tekee arjesta raskastakin raskaamman. Minun jaksamiseni on ison, punaisen lääkedosetin varassa. Ilman sitä olisin jo ajat sitten saanut heittää kaiken toivon.
Aiemmin minulla oli suuria odotuksia ammatillisen urani suhteen. Saatuani kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin en ole uskaltanut ajatellakaan työpaikan vaihtoa, sillä mahdollinen loppuunpalaminen ja sairauden paheneminen kummittelevat jatkuvasti mielessä. Ehkä eniten pelkään sitä, että nykyisen lääkityksen lisäksi joudun turvautumaan neurolepteihin: niillä tapetaan ahdistuksen ja psykoottisten oireitten lisäksi valitettavan tehokkaasti myös luovuus. Jo nyt olen huomannut, että tasaavan lääkityksen myötä minulle tyypillinen tapa suhtautua asioihin intensiivisesti on lientynyt. Hypomaniat ovat poissa, mutta onko poissa myös persoonallisuuteni?
Työterveyslääkärini kanssa olen puhunut tällä viikolla kahdesti. Molemmilla kerroilla lääkärini, tuo ihana ihminen, on kehoittanut minua vakavasti jättämään jaksamisen viimeinkin jonkun muun harteille. Osastohoitoa, psykiatrian polia, sähköshokkihoitoa - kaikkea tulisi vakavasti harkita.
Jaksamisen lopettaminen vain on niin vaikeaa ihmiselle, jonka koko elämä perustuu pärjäämiselle. Luultavasti se olisi maailmanloppu.
torstai 26. kesäkuuta 2008
Juhannuksen vuoristoradalla
Vietimme oman, traditionaalisen perhejuhannuksemme Helsingissä. Meidän perheemme juhannukseen ei kuulu köröttelyä autojonoissa tuhansien muiden perheiden lailla takapenkin tappelua kuunnellen, ei mökkiolosuhteita eikä sukulointia. Kokkoa sen sijaan olemme joka vuosi käyneet katsomassa kävelymatkan päässä Espoon Pitkäjärvellä.
Myös Helsingin keskustaa olemme useana vuonna hämmästelleet juuri juhannuksena. Keskusta on jännittävällä tavalla hiljainen ja kaunis juuri juhannuksena, vaikka yhä useampi kaupunkilainen nykyisin tuntuukin jäävän juhannukseksi kaupunkiin. Retken Kaivopuistoon kruunaa lämpimässä auringonpaisteessa syöty jäätelötötterö.
Juhannuksen viimeiselle vapaapäivälle päätimme ajoittaa Linnanmäkiretken. Mieltä ei paljon lämmittänyt edes tieto siitä, että huvittelukassallamme tukisimme lastensuojelutyötä - niin kallista lystiä laitteissa pyöriminen viisihenkiselle perheelle on.
Kottaraiselle kustannettiin vain kaksi kiskurihintaista laitelippua, mutta tarvetta rannekkeelle olisi jo ollut. Puolikas huvipuistoa luultavasti kuuli, miten hauskaa Kottaraisella Ilmapallokarusellissa ja junassa oli. Toisaalta kenenkään korvat eivät säästyneet myöskään siltä tiedolta, että Kottaraista oli kohdannut suuri vääryys - isosisko ja isoveli pääsivät joka paikkaan, hän ei juuri minnekään. Kaiken kaikkiaan retki oli kuitenkin onnistunut, ja seuraavan kerran laitteissa hyöritäänkin vasta ensi kesänä.
Bipolaarihäiriötä sairastavalle äidille huvipuistovierailu ei tunnu erityisen tarpeelliselta. Arkielämään sisältyy riittävästi vuoristorataa ja vekkulaa, vääristäviä peilejä ja loputonta matkantekoa kummitusjunassa.
Viime päivinä olen miettinyt, miten olisinkaan valmis käymään kauppaa ja vaihtamaan tämän sairauden lähes mihin tahansa vakavaan sairauteen. Harvaan somaattiseen sairauteen liittyy niin paljon syyllisyyttä, häpeää ja tuskaa elämän valumisesta hukkaan sairauden takia. Kun mielialaheiluri taas kerran on heittänyt minut masennuksen syövereihin, ei voi muuta kuin toivoa: löytyisipä huvipuiston nurkasta pieni japanilainen, tasapainon, rauhan ja feng shuin täyttämä puutarha, jossa minunkin mieleni saisi levätä.
Myös Helsingin keskustaa olemme useana vuonna hämmästelleet juuri juhannuksena. Keskusta on jännittävällä tavalla hiljainen ja kaunis juuri juhannuksena, vaikka yhä useampi kaupunkilainen nykyisin tuntuukin jäävän juhannukseksi kaupunkiin. Retken Kaivopuistoon kruunaa lämpimässä auringonpaisteessa syöty jäätelötötterö.
Juhannuksen viimeiselle vapaapäivälle päätimme ajoittaa Linnanmäkiretken. Mieltä ei paljon lämmittänyt edes tieto siitä, että huvittelukassallamme tukisimme lastensuojelutyötä - niin kallista lystiä laitteissa pyöriminen viisihenkiselle perheelle on.
Kottaraiselle kustannettiin vain kaksi kiskurihintaista laitelippua, mutta tarvetta rannekkeelle olisi jo ollut. Puolikas huvipuistoa luultavasti kuuli, miten hauskaa Kottaraisella Ilmapallokarusellissa ja junassa oli. Toisaalta kenenkään korvat eivät säästyneet myöskään siltä tiedolta, että Kottaraista oli kohdannut suuri vääryys - isosisko ja isoveli pääsivät joka paikkaan, hän ei juuri minnekään. Kaiken kaikkiaan retki oli kuitenkin onnistunut, ja seuraavan kerran laitteissa hyöritäänkin vasta ensi kesänä.
Bipolaarihäiriötä sairastavalle äidille huvipuistovierailu ei tunnu erityisen tarpeelliselta. Arkielämään sisältyy riittävästi vuoristorataa ja vekkulaa, vääristäviä peilejä ja loputonta matkantekoa kummitusjunassa.
Viime päivinä olen miettinyt, miten olisinkaan valmis käymään kauppaa ja vaihtamaan tämän sairauden lähes mihin tahansa vakavaan sairauteen. Harvaan somaattiseen sairauteen liittyy niin paljon syyllisyyttä, häpeää ja tuskaa elämän valumisesta hukkaan sairauden takia. Kun mielialaheiluri taas kerran on heittänyt minut masennuksen syövereihin, ei voi muuta kuin toivoa: löytyisipä huvipuiston nurkasta pieni japanilainen, tasapainon, rauhan ja feng shuin täyttämä puutarha, jossa minunkin mieleni saisi levätä.
maanantai 23. kesäkuuta 2008
Äiti tulee
Esikoiselle ei ole millään löytynyt seuraa eikä hoitopaikkaa kaikiksi yksinäisiksi lomapäiviksi, joten tyttö on vuorotellut äidin ja isin ilona työpaikalla.
Ensimmäinen päivä äidin töissä meni hyvin. Työelämä ja päihteet -konferenssin ruotsinkielisten artikkeleiden ymmärtämisessä äidillä oli pientä keskittymisvaikeutta, muuten yhteistyömme sujui hyvin. Äidin virhe kuitenkin oli antaa tytön syödä välipalaksi pelkkää suklaata.
Kotiin tultaessa vahinko oli jo tapahtunut. Lapsi oli kylmänhikinen, pahoinvoiva ja tärisevä. Pakotimme miehen kanssa hänet juomaan ja syömään sillä seurauksella, että hän kohta tyhjensikin koko vatsan sisältönsä sohvalle. Parin sipsin ja vesilasillisen jälkeen tyttö onneksi virkosi ja oli entinen itsensä. Sohvan kunnostamiseen sen sijaan meni pari päivää - oksennuksen irroittamiseen ei yksi koneenpyörityskerta riittänyt, ja kankaiden silittämisessä vierähti kaksi tuntia.
Seuraava spyttaaja oli antaumuksella juhannuskakkua ahmiva ja Muumilimpparia hörppivä, yhtäkkiä kasvoiltaan vihreäksi muuttunut Kottarainen. Hän otti ja oksensi kakkunsa takaisin lautaselle. "Ma pieraisin lautaselle" totesi Kottarainen.
Oksennuksia siivotessa tuli mieleen kuinka moneen tehtävään vanhemmuus ihmistä valmentaakaan. Projektityö yllättävine käänteineen ei ole ainoa tilanne, jossa useamman lapsen vanhemmalla langat pysyvät tiukasti käsissä.
Voisin hyvin kuvitella itseni kaoottisessa kenttäsairaalassa suolenpätkien ja eritteiden keskellä käärimässä hihojani ylös ja huhuilemassa kuuluvalla, mutta lempeäntehokkaalla äänelläni :"Ei oo mitään hätää. Äiti tulee!".
Ensimmäinen päivä äidin töissä meni hyvin. Työelämä ja päihteet -konferenssin ruotsinkielisten artikkeleiden ymmärtämisessä äidillä oli pientä keskittymisvaikeutta, muuten yhteistyömme sujui hyvin. Äidin virhe kuitenkin oli antaa tytön syödä välipalaksi pelkkää suklaata.
Kotiin tultaessa vahinko oli jo tapahtunut. Lapsi oli kylmänhikinen, pahoinvoiva ja tärisevä. Pakotimme miehen kanssa hänet juomaan ja syömään sillä seurauksella, että hän kohta tyhjensikin koko vatsan sisältönsä sohvalle. Parin sipsin ja vesilasillisen jälkeen tyttö onneksi virkosi ja oli entinen itsensä. Sohvan kunnostamiseen sen sijaan meni pari päivää - oksennuksen irroittamiseen ei yksi koneenpyörityskerta riittänyt, ja kankaiden silittämisessä vierähti kaksi tuntia.
Seuraava spyttaaja oli antaumuksella juhannuskakkua ahmiva ja Muumilimpparia hörppivä, yhtäkkiä kasvoiltaan vihreäksi muuttunut Kottarainen. Hän otti ja oksensi kakkunsa takaisin lautaselle. "Ma pieraisin lautaselle" totesi Kottarainen.
Oksennuksia siivotessa tuli mieleen kuinka moneen tehtävään vanhemmuus ihmistä valmentaakaan. Projektityö yllättävine käänteineen ei ole ainoa tilanne, jossa useamman lapsen vanhemmalla langat pysyvät tiukasti käsissä.
Voisin hyvin kuvitella itseni kaoottisessa kenttäsairaalassa suolenpätkien ja eritteiden keskellä käärimässä hihojani ylös ja huhuilemassa kuuluvalla, mutta lempeäntehokkaalla äänelläni :"Ei oo mitään hätää. Äiti tulee!".
Läski vai ruma
"Kumpi oisit jos olis pakko, läski vai ruma?" kysyi langanlaiha tyttäreni minulta bussissa. Kysymys hätkähdytti ja sai katsomaan tyttöä tarkemmin silmiin. Oikeamieliseksi ja pohtivaksi lapseksi tietämäni Esikoinen ei tälläkään kertaa näyttänyt pahantahtoiselta, vaan kysymys oli esitetty vilpittömästi. "Koulussa tytöt puhuvat" esikoinen selitti. Kysymyksestä lähti bussimatkan mittainen keskustelu lihavuudesta ja sen syistä. Lopulta puhuimme myös erilaisuudesta ja ihmisarvosta.
Läskistä ja lihavuudesta on tullut lähestulkoon kaiken halveksuttavan, laiskuuden ja kyvyttömyyden symboli. Samalla kun medioissa toitotetaan ylipainon terveydellisistä haitoista ja yhteiskunnallisista kustannuksista, tuottavat yhteiskunta ja markkinavoimat lisää polttovoimaa lihavuudelle. Naistenlehdissä vuorottelevat kaalikeittodietit ja herkkuohjeet, itsensä hemmottelu ja tehotrimmaus. Yhteiskuntaa joka samanaikaisesti tuottaa ja tuomitsee ylipainon, voidaan pitää tekopyhänä ja moralistisena.
Liikenne ja koneet varmistavat, että yhä vähemmän varsinaista lihasvoimaa ja fyysistä siirtymistä paikasta toiseen tarvitaan. Työelämän vaativuus vähentää vapaa-aikaa ja mahdollisuutta terveyden ja kunnon hoitamisen. Samalla kun ihmisen ravinnontarve vähenee näyttävät pakkauskoot kasvavan yhä jättimäisemmeksi. Tarvitaan melkoista luonteenlujuutta kävellä ohi kymmenien herkkuhyllyjen.
Mielenterveyspotilaat ovat usein lihavia. Psyykelääkemarkkinoilla on kymmeniä valmisteita, joiden käyttäjät kärsivät sietämättömästä ahmimisesta, makeannälästä ja turvotuksesta, jopa metabolisesta oireyhtymästä. Mielen sairauksiin liittyvät stigmat vain lisäävät mielikuvaa holtittomasta syömisestä ja olemattomasta itsekurista. Tosiasiassa monet taatusti täyspäiset ja lujatahtoiset ystävänikin ovat lihonneet kymmenen kiloa kuin itsestään aloitettuaan unettomuuden hoidossa muuten niin loistavan, mutta ruokahalua lisäävän mirtatsapiini-lääkityksen.
Tyttären kanssa käyty keskustelu oli avartava. Tätäkö maailma nykyisin on: ihmisten jaottelua hyviin ja huonoihin, läskeihin ja laihoihin, rumiin ja kauniisiin, menestyneisiin ja putoajiin?Varovainen kannattaa jaottelussaan kuitenkin olla, sillä kvartaalitalouden aikoina tämän päivän menestyjä voi olla huomisen putoaja.
Läskistä ja lihavuudesta on tullut lähestulkoon kaiken halveksuttavan, laiskuuden ja kyvyttömyyden symboli. Samalla kun medioissa toitotetaan ylipainon terveydellisistä haitoista ja yhteiskunnallisista kustannuksista, tuottavat yhteiskunta ja markkinavoimat lisää polttovoimaa lihavuudelle. Naistenlehdissä vuorottelevat kaalikeittodietit ja herkkuohjeet, itsensä hemmottelu ja tehotrimmaus. Yhteiskuntaa joka samanaikaisesti tuottaa ja tuomitsee ylipainon, voidaan pitää tekopyhänä ja moralistisena.
Liikenne ja koneet varmistavat, että yhä vähemmän varsinaista lihasvoimaa ja fyysistä siirtymistä paikasta toiseen tarvitaan. Työelämän vaativuus vähentää vapaa-aikaa ja mahdollisuutta terveyden ja kunnon hoitamisen. Samalla kun ihmisen ravinnontarve vähenee näyttävät pakkauskoot kasvavan yhä jättimäisemmeksi. Tarvitaan melkoista luonteenlujuutta kävellä ohi kymmenien herkkuhyllyjen.
Mielenterveyspotilaat ovat usein lihavia. Psyykelääkemarkkinoilla on kymmeniä valmisteita, joiden käyttäjät kärsivät sietämättömästä ahmimisesta, makeannälästä ja turvotuksesta, jopa metabolisesta oireyhtymästä. Mielen sairauksiin liittyvät stigmat vain lisäävät mielikuvaa holtittomasta syömisestä ja olemattomasta itsekurista. Tosiasiassa monet taatusti täyspäiset ja lujatahtoiset ystävänikin ovat lihonneet kymmenen kiloa kuin itsestään aloitettuaan unettomuuden hoidossa muuten niin loistavan, mutta ruokahalua lisäävän mirtatsapiini-lääkityksen.
Tyttären kanssa käyty keskustelu oli avartava. Tätäkö maailma nykyisin on: ihmisten jaottelua hyviin ja huonoihin, läskeihin ja laihoihin, rumiin ja kauniisiin, menestyneisiin ja putoajiin?Varovainen kannattaa jaottelussaan kuitenkin olla, sillä kvartaalitalouden aikoina tämän päivän menestyjä voi olla huomisen putoaja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)