Olen miettinyt, mikä bipolaaritaudissa on pahinta. Tässä viimeaikojen ranking-listani:
Olisiko ykkössijalla se, että elämä tuntuu valuvan täysin hukkaan?Vähäistenkin onnellisuuden ja tyytyväisyyden rippeiden tilalle tulee syvän pettymyksen tunteita, jopa katkeruutta. Eihän tämä ole se elämä, jonka aiemmin itselleni tilasin.
Tunnen epäonnistuneeni erityisesti äitinä. Koska olen tässäkin asiassa valinnut yksin selviämisen tien, minä ja läheiseni (kuten aviomies) arvioivat minua kuten ketä tahansa tervettä ihmistä. Jaksamattomuuteni, mielialavaihteluni ja raivokohtaukseni - ne ovat kaikki heikkouksiani ja osa "vaikeaa luonnettani". Jonkun muun kohdalla ne olisivat osoitus bipolaaritaudista tai ehkäpä vain siitä, mitä puuttelliset sukulaisverkostot ja kohtuuton stressi voivat aiheuttaa. Syyllisyys ja huonommuudentunteet vanhempana aiheuttavat loputtoman noidankehän: kun ei jaksa, mieli on maassa, jonka jälkeen jaksaa vieläkin vähemmän.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa korostetaan usein stressitekijöiden välttämistä. Kukaan ei kuitenkaan ole käytännössä osannut kertoa, miten viisihenkisen, kahden keskituloisen palkansaajan perheessä on mahdollista välttää stressiä ja ottaa rennommin: rahat eivät riitä mihinkään, työmatkat ovat pitkät ja tukiverkostojen puute tekee arjesta raskastakin raskaamman. Minun jaksamiseni on ison, punaisen lääkedosetin varassa. Ilman sitä olisin jo ajat sitten saanut heittää kaiken toivon.
Aiemmin minulla oli suuria odotuksia ammatillisen urani suhteen. Saatuani kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin en ole uskaltanut ajatellakaan työpaikan vaihtoa, sillä mahdollinen loppuunpalaminen ja sairauden paheneminen kummittelevat jatkuvasti mielessä. Ehkä eniten pelkään sitä, että nykyisen lääkityksen lisäksi joudun turvautumaan neurolepteihin: niillä tapetaan ahdistuksen ja psykoottisten oireitten lisäksi valitettavan tehokkaasti myös luovuus. Jo nyt olen huomannut, että tasaavan lääkityksen myötä minulle tyypillinen tapa suhtautua asioihin intensiivisesti on lientynyt. Hypomaniat ovat poissa, mutta onko poissa myös persoonallisuuteni?
Työterveyslääkärini kanssa olen puhunut tällä viikolla kahdesti. Molemmilla kerroilla lääkärini, tuo ihana ihminen, on kehoittanut minua vakavasti jättämään jaksamisen viimeinkin jonkun muun harteille. Osastohoitoa, psykiatrian polia, sähköshokkihoitoa - kaikkea tulisi vakavasti harkita.
Jaksamisen lopettaminen vain on niin vaikeaa ihmiselle, jonka koko elämä perustuu pärjäämiselle. Luultavasti se olisi maailmanloppu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Täällä ollaan valmiina tukemaan - siten kuin pystyn ja osaan. Ainakin luen tätä blogia. ((halaus))
Eikö sitä lääkärin ehdottamaa vaihtoehtoa kannattaisi edes kokeilla? Ei kai siitä nyt haittaakaan olisi? Tottakai se pelottaa. Pelottaa, että muut eivät pärjää kotona. Että saa entistä hullumman leiman itseensä jne. Ja, ettei sitten pääsisikään eneää palaamaan takaisin tuttuihin arkirutiineihin, jotka toisaalta ovat pystyssä pitävä voima. Aivan varmasti pelottaa mutta näin ulkopuolisena tuntuu, että kannattaisi ehkä kuitenkin kokeilla. Sairaudestasi en ymmärrä kuin murto-osan mutta olen esim. nähnyt kerran vuosia sitten, miten eräs sairaalaan osastojaksolle tullut potilas (maaninen) sai hoidoksi sähköshokkeja ja mikä vaikutus näillä oli häneen. Hän pääsi sairaalasta pois ja pystyi elämään normaalia elämää pitkän aikaa. En tiedä kuinka kauan jne. mutta muutos oli niin dramaattinen, että sen jälkeen en enää kavahda sitäkään vaihtoehtoa. Täytyy uskaltaa antautua autettavaksi eikä vaan purra hammasta yhteen. Ei aina tarvitse jaksaa. Kaikkea hyvää!
Kiitos tuesta:-)
Valitettavasti olen nähnyt niin paljon niitä, jotka "apua" vastaanottamalla ovat menneet vain huomompaan kuntoon. Sairaala ei ympäristönä ole tervehdyttävä, lääkitykset ovat todella tujuja ja arkirutiineista irrottautuminen voi viedä viimeisenkin kiinnekohdan normaaliin elämään. Olen myös jo aiemmin kirjoittanut, mitä psyk. polilla haluttiin jaksamista tukeakseni tehtäväni ja noilla neuvoilla olisin luultavasti jo eläkkeellä. Ei tunnu löytyvän mitään kevyempää tukea. Sähköhoitoa voisin masennukseen kokeilla, mutta sekin edellyttää sairaalassaoloa.
Lähetä kommentti