Viikon vitutukset

Vietän ns. lomaviikkoa lasten kanssa, mies on töissä. Odotusten mukaisesti viikko on osoittautunut kaikin puolin suorastaan helvetillisen raskaaksi. Ei niinkään lasten takia, vaan mielessäni on ollut monta harmin aihetta. Päätin kokeilla, miltä niiden järjestelmällinen listaaminen tänne blogiin tuntuisi.

1. Kyykyttävä esimies

Minulla on pikkuseikoista nipottamiseen erikoistunut esimies.
Kesäkuun työtunneista leijonanosa meni kaksipäiväisen työmatkan työtuntien hyväksyttämiseen esimiehellä. Matkamääräyslomake (sinänsä absurdi lomake pienessä järjestössä, jossa asiat voitaisiin hoitaa tervettä järkeä käyttämällä) palautui minulle kymmenisen kertaa ennen kuin viimein pääsimme asiasta yhteisymmärrykseen.

Matkan jälkeen esimieheni oli kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin työtunneista ja tämän takia jättänyt hyväksymättä koko matkalaskuni. Hänellä ei ole aikomustakaan hyväksyä matkalaskua nyt kesän aikana (vaikka itse työtunneilla ei ole mitään tekemistä koko matkalaskun kanssa), joten minulla - ikuisesti persaukisella ihmisellä - on nyt omalla luottokorttilaskullani työpaikan maksettavaksi kuuluvia menoja kuten hotellilasku ja junamatka. Olen raivoissani, mutta juuri mitään ei ole tehtävissä. Työpaikalla ei ole ketään, ja tuskin kukaan ammattiliitossakaan keskikesällä päivystää.

2. Naapuruston eläinihmiset

Lähinaapureiksemme on viimeaikoina muuttanut kaksi ns. koiraperhettä. Sinänsä minulla ei allergiastani huolimatta ole mitään koiria vastaan, mutta nykyajan lemmikkiharrastus tuntuu välillä menevän vähän överiksi. Yllätin pari päivää sitten parikymppisen pariskunnan ulkoiluttamassa rotukissaansa lastemme päiväkodin hiekkalaatikolla (!) ja toinen perhe liukui Marketanpuistossa villakoiriensa kanssa lapsille tarkoitetussa liukumäessä. Hei haloo sanon minä.

Kun pihalla juuri makuuhuoneittemme alla (se kuulostaa aivan siltä kuin koirat olisivat meillä sisällä) taukoamatta haukkua louskuuttaa kolme koiraa jopa puolille öin, alkaa minunlaiseni huonounisen ihmisen pinna olla todella tiukalla. Luojan kiitos toinen koiraperheistä on tämän viikon poissa kotoa jonkinlaisella koiraleirillä(!)

3. Uusi allergiaohjelma

Eläimistä pääsenkin kätevästi uuteen allergiaohjelmaan tai paremminkin sen uutisointiin medioissa. Pahoin pelkään, että suuri yleisö näkee allergiaohjelmassa syyn vähätellä vakavia allergioita ja "altistaa" jo valmiiksi allergisia ihmisiä omille lemmikkieläimilleen.

Kaiken kaikkiaan lehtijutut allergiaohjelmasta muistuttavat minua pelottavalla tavalla omasta lapsuudestani 70-luvulla. Silloin kaikki allergiset leimattiin heikkohermoisiksi luulosairaiksi. Allergioita ei juuri tutkittu eikä niitä hoidettu. Allergialääkkeet olivat kamalia, väsyttäviä vanhan polven antihistamiineja. Astmaa sairautena ei ymmärretty eikä sille ollut olemassa minkäänlaista hoitavaa lääkitystä. Astmaatikkoja hoidettiin teho-osastolla ja heitä myös kuoli sairauteensa.

Minä vietin lapsuuden kesäni taatusti nykyallergiaohjelman mukaisesti varpaat mullassa, eläinten parissa - ja kärsin siitä hirvittävästi.

Minua raahattiin eläinhuusholleihin, talliin paskaa luomaan ja heinäpellolle. Henki tuskin kulki, yskitti, ahdisti ja silmät olivat turvonneina kiinni. Kesien jälkeen kaupunkiin palatessani olin niin huonossa kunnossa, että nauramisen jälkeen henki ei kulkenut puoleen tuntiin.

Yhtä kesäistä kananmunahakureissua en unohda ikinä. Olin n. 5-vuotias ja minut (pahasti kananmuna-allerginen lapsi) oli lähetetty läheiseen maalaistaloon kananmunia hakemaan. Takaisin tullessani olin onnistunut kaatumaan ja saamaan kananmunia käsiini, silmiini ja suuhuni. Muistan vieläkin sen pelottavan tunteen kun kurkku, suu ja silmät lähtivät turpoamaan umpeen. Kuin ihmeen kaupalla löysin takaisin mökille ja selvisin allergiareaktiostani hengissä. Ainoa hoito, jonka silloin muistan saaneeni, oli isän kasvoilleni laittama märkä pyyhe.

Unohtumattomia olivat myös koulun DDR-henkiset talviliikuntatunnit. Minä en pärjännyt kenellekään, koska tulipalopakkasissa hiihtäminen ei olemattomassa hoitotasapainossa olevalle astmalle tehnyt hyvää. Olin siis aina hiihtokilpailuissa viimeinen.

Kaikille näille vaivoille ja ainaiselle huonolle ololle löytyi selitys vasta 1980-luvun loppupuolella. Silloin lääketiede, astman ja allergian hoito ja diagnostiikka olivat riittävän kehittyneet ja astma ymmärrettiin keuhkojen tulehdussairaudeksi. Sisareni rohkaisemana hakeuduin 18 vuotta täytettyäni tutkimuksiin Allergiasairaalaan. Sain viimeinkin diagnoosin ja tehokkaat lääkkeet, joiden avulla pärjään tänä päivänä yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin.

Toivon siis, ettei uudessa allergiaohjelmassa heitetä lasta pesuveden mukana pois. Allergisia ihmisiä tulee edelleenkin olemaan eikä heidän oireitaan tule vähätellä tai peräti lisätä esim. väkisin siedättämisellä (lemmikkien raahamisella kauppakeskuksiin ja kirjastoihin). Minun on vaikea uskoa, että allergiadiagnoosi muutamalla kutinalla, lehahduksella tai näppylällä irtoaisikaan. Tai jos irtoaa, syyttävä sormi on syytä osoittaa kohti lääkäreitä, ei vanhempia.

4. PMS-oireet

PMS-oireeni näyttävät menevän yhä vain pahemmiksi. Ensimmäiset kuukautisista varoittavat oireet ovat normaaliakin pahemmat mielialavaihtelut. Muutamaa päivää ennen kuukautisia olo an aivan sietämätön. Minulla on käsien tärinää, hikoilua ja olen kerta kaikkiaan raivoissani. Oireet helpottavat heti kun vuoto alkaa.

Paras ystäväni kertoi saaneensa gynekolog(e)ilta seuraavanlaisia ohjeita: 1) Riittävä lepo, liikunta ja stressinhallinta (tälle nauroimme makeasti - voi miten helppo tämä onkaan meidän perheissämme järjestää), 2) mielialalääkkeet 2 viikkoa ennen kuukautisia (ei sovi ainakaan bipolle), 3) keltarauhashormoni (ystäväni kertoi tämän pahentaneen hikoilua entisestään).

Ilmeisesti kaiken muun lääkärillä ramppaamisen lisäksi tässä on mentävä gynekologillekin. Minua ei nimittäin tällaisena noita-akkana kestä Erkkikään.

5. Työleirikesäloma

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä vitutuksenaiheena on tämä kulumaisilllaan oleva, kesälomaksi kutsumani ajanjakso jatkuvaa ruuanlaittoa, sen jälkien ja lasten jälkien siivoamista, siivoamista ja pyykkäämistä. En tiedä, olenko sorvin ääreen palatessani kenties vielä uupuneempi kuin ennen lomaa.

Olen laskenut, että kahden vuoden kuluttua raatamisen pitäisi jo vähän helpottaa. Kun nyt vain jollakin konstilla siihen asti jaksaisi.