Olen kulkenut koko kevään hartiat painuksisssa, väsyneenä, harmaana, ahdistuneena ja itkuisena. Tahdon ihan unohtaa, että vaikka maailma kuinka murjoo ja heittää eteen aina vain uusia koittelemuksia, lapset kasvavat ja kehittyvät sitkeästi eteenpäin. Niiden takia täytyy jaksaa.
Kottarainen on isänsä sanojen mukaan ihan Kamala Akka. Ilkikurinen komentaja, joka ei ole millänsäkään kun hänet päiväkodissa poistetaan kesken nukutuspuuhien muita häiritsemästä. Pahoin pelkään, että tämän mimmin kanssa ollaan vielä hätää kärsimässä kun hän vähän kasvaa.
Viikonloppuna seurasin, miten väsymättömästi Kottarainen jaksoi juosta pallon perässä. Myös penkkiurheilu on Kottaraisen mieleen: hän seuraisi TV:stä silmä kovana niin jääkiekkoa kuin moottoriurheiluakin. Nakki saattaa siis vielä viuhua ja tämäkin äiti joutua kentän laidalle huutamaan.
Keskimmäiselle on jostakin siunaantunut ylimääräinen annos testosteronia. Ennen niin rauhallisesta pojasta on tullut ikiliikkuja. Siellä missä Keskimmäinen menee, kuuluu myös jatkuva pörinä ja päristely. Uhoaminen, miekkailu ja poikamaisemmat leikit ovat tulleet ilmeisesti jäädäkseen.
Edelleen poika jaksaa ilahduttaa tarkkanäköisillä havannoillaan. Eilen hän nappasi äitiä leuan alta kesken hammaspesun ja ilmoitti, että äidillä on naamassa pehmeää, aivan kuin makkaraa.
Esikoisen tilanne on aiheuttanut paljon päänvaivaa. Onneksi lähtölaskenta nykyisestä koulusta on alkanut ja syksyllä Esikoinen voi aloittaa puhtaalta pohjalta uuden opettajan kanssa. Esikoinen on kevään aikana kasvanut, kehittynyt ja kaunistunut.
Kaikesta kuulemastaan se imee kaiken niin tarkkaan, että lapsuudesta minun lapsenani aineksia riittänee useampaankin terapiaan.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
torstai 24. huhtikuuta 2008
Kaikkien huulilla hypomania
Kottaraisen kummisetä kollegoineen on voittanut arkkitehtikilpailun (onnea!). Tarkempia tietoja aiheesta etsiessäni päädyin Hesarin kulttuurisivuille. Siellä huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi isoon banneriin, jossa mainostettiin hypotestia.
"Herranen aika sentään" oli ensimmäinen ajatukseni. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on totisesti lisääntymään päin jos jopa valtakunnan isoimman päivälehden sivuilla testataan kansalaisten mielialaa.
Todellisuudessa on kysymys tutusta ilmiöstä: ihminen kiinnittää eniten huomiota asioihin, jotka jo valmiiksi ovat hänen mielessään. Raskaana olevat (tai raskautta epätoivoisesti yrittävät) huomaavat keskuudessaan erityisesti raskaana olevia. Pikkulapsiperheet kiinnittävät huomionsa vauvoihin, jotka taas nuoria aikuisia eivät voisi vähempää kiinnostaa.
Työkaveri kertoi tuttavastaan, joka vähin äänin viisikymmentä täytettyään maksoi lähikaupassa ostoksiaan pankkikortilla. Kassatytön pyydettyä henkilöllisyystodistusta "viidenkympin ylityttyä" mies ällistyi: mistä tuokin ikäni tietää.
"Herranen aika sentään" oli ensimmäinen ajatukseni. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on totisesti lisääntymään päin jos jopa valtakunnan isoimman päivälehden sivuilla testataan kansalaisten mielialaa.
Todellisuudessa on kysymys tutusta ilmiöstä: ihminen kiinnittää eniten huomiota asioihin, jotka jo valmiiksi ovat hänen mielessään. Raskaana olevat (tai raskautta epätoivoisesti yrittävät) huomaavat keskuudessaan erityisesti raskaana olevia. Pikkulapsiperheet kiinnittävät huomionsa vauvoihin, jotka taas nuoria aikuisia eivät voisi vähempää kiinnostaa.
Työkaveri kertoi tuttavastaan, joka vähin äänin viisikymmentä täytettyään maksoi lähikaupassa ostoksiaan pankkikortilla. Kassatytön pyydettyä henkilöllisyystodistusta "viidenkympin ylityttyä" mies ällistyi: mistä tuokin ikäni tietää.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Uusia diagnooseja
Havahdun tänään kesken työpäivän outoon tuntemukseen. Olo on tyyni ja mielialan perusvire positiviinen. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle mielen vuoristorata on arkipäivää. Siksi seuraava tunne onkin pelko: onko mieliala liian hyvä? Tekeekö mieli jutella kaikille, tehdä heräteostoksia? Rientääkö ajatus hengästyttävän nopeasti? Kun olen saanut itseni vakuuttuneeksi siitä, että tällä kertaa masennuslääke ei ole aiheuttanut minulle hypomaniaa, voin huokaista helpotuksesta. Uusi masennuslääke näyttäisi toimivan ainakin toistaiseksi.
Mielialan rinnalla tuntuu pikkujutulta, että oikeassa kädessä todettu nivelrikko näyttäisi etenevän. Lääkäri kirjoittaa lisää lääkkeitä ja diagnosoi samalla tenniskyynärpään. Oikeaan kyynärpäähän ruiskutetaan kortisonia ja kädelle rapsahtaa käyttökielto. Kyllä lääkäri nauraisi kun näkisi minut käyttämässä hiirtä väärällä kädellä kieli suusta roikkuen. Sairaslomaa en suostu ottamaan.
Olenhan kaikista diagnooseistani huolimatta terve.
Mielialan rinnalla tuntuu pikkujutulta, että oikeassa kädessä todettu nivelrikko näyttäisi etenevän. Lääkäri kirjoittaa lisää lääkkeitä ja diagnosoi samalla tenniskyynärpään. Oikeaan kyynärpäähän ruiskutetaan kortisonia ja kädelle rapsahtaa käyttökielto. Kyllä lääkäri nauraisi kun näkisi minut käyttämässä hiirtä väärällä kädellä kieli suusta roikkuen. Sairaslomaa en suostu ottamaan.
Olenhan kaikista diagnooseistani huolimatta terve.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Synkkiä pilviä
Miehen työpaikan tilanne on ollut kehno jo vuosia. Kiina-ilmiöstäkin on saatu esimakua kun osa toiminnoista alkutalvesta ulkoistettiin Kiinaan. Henkilökunta on vähentynyt kuin syrjäisen saaren neekeripojat konsaan. Jäljelle jääneet miettivät, kenen pää seuraavaksi vadilta löytyy.
Tasapuolista helpotusta epätietoisuuteen saattaa olla näköpiirissä pikemmin kuin kukaan osasi odottaa. Viime perjantaina firman intranetissa oli julkaistu tieto ulkopuolisen selvitysmiehen asettamisesta. Tämä tarkoittaa, että edessä on mahdollisesti toiminnan lopettaminen kannattamattomana, mahdollisesti konkurssi.
Katastrofiajatteluun taipuvaisena ehdin jo käydä läpi käsien vapinan säestämän ajatusketjun perheemme syrjäytymisestä. Asunnon myymisen kautta kaupungin vuokraloukkuun ja siitä leipäjonoihin.
"Kyllä elämä kantaa", vakuutti hyvä ystäväni ja Kottaraisen kummitäti. Jos elämä olisi murjonut minua vähän vähemmän, tähän mahdollisuuteen olisi helpompi uskoa. Kertaalleen menetettyä haavoittumattomuuden illuusiota on vain kovin vaikea saada takaisin.
Tasapuolista helpotusta epätietoisuuteen saattaa olla näköpiirissä pikemmin kuin kukaan osasi odottaa. Viime perjantaina firman intranetissa oli julkaistu tieto ulkopuolisen selvitysmiehen asettamisesta. Tämä tarkoittaa, että edessä on mahdollisesti toiminnan lopettaminen kannattamattomana, mahdollisesti konkurssi.
Katastrofiajatteluun taipuvaisena ehdin jo käydä läpi käsien vapinan säestämän ajatusketjun perheemme syrjäytymisestä. Asunnon myymisen kautta kaupungin vuokraloukkuun ja siitä leipäjonoihin.
"Kyllä elämä kantaa", vakuutti hyvä ystäväni ja Kottaraisen kummitäti. Jos elämä olisi murjonut minua vähän vähemmän, tähän mahdollisuuteen olisi helpompi uskoa. Kertaalleen menetettyä haavoittumattomuuden illuusiota on vain kovin vaikea saada takaisin.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Kuka kuuntelisi mielenterveyspotilasta
Työterveyslääkärini on viime aikoina hanakasti yrittänyt saada minua menemään hoitoon julkiselle puolelle. Ymmärrän häntä kyllä, sillä bipojen lääkehoito on erikoislääkärien hommaa. Psykiatrini kanta on onneksi simppeli ja käytänönnönläheinen: niin kauan kun syön tasaajaa, voin vapaasti valita masennuslääkkeeni. Ympäristö puuttuu kyllä tilanteeseen siinä vaiheessa kun Erkillä karkaa mopo käsistä. Toivottavasti näin ei koskaan tapahdu.
Kaksi vuotta sitten löin hanskat tiskiin Leppävaaran psykiatrian poliklinikalla ja ilmoitin päättäväni hoitosuhteeni. Syyksi ilmoitin seuraavan: psykiatrinen avohoito tekee ihmisistä sairaampia kuin nämä ovatkaan. Systeemi ruokkii itseään eikä sen tavoitteena ole kuntouttaa ihmisiä takaisin työelämään. Jo lääkitykset ovat niin raskaita, ettei työnteko onnistu.
Avohoidon taustalla oleva ihmiskäsitys pitää sisällään ajatuksen mielenterveyspotilaasta passiivisena, tahdottomana ja ennen kaikkea kykenemättömänä arvioimaan omaa tilannettaan. Sanomattakin on selvää, että henkilökunta tietää asiakastaan paremmin, mikä hänelle on hyväksi, mikä pahaksi.
Julkisella puolella pyörii kaikkein raskain, kroonistunein ja moniongelmaisin potilasaines. Tämä ei voi olla vaikuttamatta henkilökunnan asenteisiin. Vaikka termeissä ja Kelan papereissa vilahteleekin kuntoutuksen ja terapian kaltaisia optimistisia sanoja, avohoito on lähinnä tilanteen toivottomaksi toteamista.
Minun kaltaiseni tapaus aiheutti lääkärilleni päänvaivaa. Työryhmässä oli totuttu tapaamaan avuttomia ja masentuneita äitejä, ei vertaistukityössä kymmenkunta vuotta toiminutta imetystukihenkilöä. Loukkaavaksi tilanteen teki se, että minua väkisin yritettiin survoa toimintamalliin, joka paremmin sopi 19-vuotiaalle yksinhuoltajaäidille - ei neljääkymppiä käyvälle, korkeasti koulutetulle kolmannen lapsensa odottajalle.
Lääkärilleni ei koskaan tullut mieleen, että masennus ei ollut tuhonnut älykkyyttäni, organisointikykyäni tai rakkauttani lapsiani kohtaan. Itse pidin työntekoa vaikkapa puolella teholla kotona makaamista parempana vaihtehtona, lääkäri oli ehdottamasti sairasloman kannalla. Koska karenssi ja sairaspäivärahalle tippuminen olisi aiheuttanut suuria taloudellisia vaikeuksia, hän ehdotti meille nykyisen asuntomme myymistä. Pidin pääni, kävin töissä ja maksoimme normaalisti lainaa.
Vaikean masennuskauden aikana työnohjaajaopintoni olivat kesken. Lääkäri piti opintoja sulana hulluutena ja neuvoi minua keskeyttämään ne. Valmistuin työnohjaajaksi vuoden kurssikavereideni jälkeen. Olin pois vain yhdeltä lähiopetusjaksolta kun Kottarainen oli vastasyntynyt. Jo kolmikuisena hän oli mukanani koulutuksessa.
Taitojani äitinä, työntekijänä ja jopa oman fyysisen tilani arvioijana kyseenalaistettiin. Minulle määrätty lääkitys aiheutti niin voimakkaan paniikki- ja tuskatilan, etten muutamaan viikkoon pystynyt syömään mitään ja painoni putosi 15 kiloa. Lääkäri ei voinut uskoa vaivojen johtuvan lääkkeestä, vaan tuplasi annoksen ja määräsi päälle vahvan neuroleptilääkityksen. Tässä vaiheessa tajusin onneksi itse vähitellen lopettaa lääkkeen ja oloni parani täysin normaaliksi. Jälkeenpäin olen miettinyt mitä olisikaan käynyt jos olisin luottanut lääkäriin.
Minulle on ollut kaikkein tärkeintä, että lasteni elämä on minun sairastamisestani huolimatta ollut mahdollisimman normaalia. Olen halunnut lasteni voivan harrastaa, tuoda kotiin kavereita. Lääkäri tuomitsi lasten harrastukset ja kehotti luopumaan niistä ensi tilassa.
Äitiyslomalla Keskimmäinen oli kanssani kotona suurimman osan ajasta, vaikka meille väkisin tuputettu neuvolan perhetyöntekijä suosittelikin päiväkotia kahdeksasta viiteen. Perhetyöntekijän hyöty oli kyseenalainen: hän nuuski paikat ja seurasi vierestä kun minä tein kotitöitä. En päästänyt häntä meille toista kertaa.
Psykiatriassa jos missä on ensiarvoisen tärkeää, että asiakkaan viestit voinnista, lääkityksestä ja sen mahdollisista sivuvaikutuksista välittyvät lääkärille ja että lääkäri myös suhtautuu niihin asiankuuluvalla vakavuudella. On suorastaan pelottavaa ja ihmisarvoa uhkaavaa, että lääkärit voivat tehdä isoja, jopa potilaan itsemääräämisoikeutta koskevia päätöksiä täysin mielivaltaisesti. Minunkin diagnoosini olisi ehkä selvinnyt aikaisemmin jos joku psykiatreista olisi oikeasti kuunnellut, mitä sanottavaa potilaalla oli.
Vaikeassakin tilanteessa on tärkeää, että työntekijä pystyy kylvämään asiakkaaseen toivon siemenen. Ratkaisujen tulisi olla sen suuntaisia, että ne pitkällä tähtäimellä edistäisivät asiakkkaan kuntoutumista. Mitä muuta kuin toivon riistämistä ovat ohjeet, joilla asiakasta neuvotaan luopumaan kaikesta mielihyvää tuottavasta: omasta kodista, lastensa seurasta ja harrastuksistaan?
Missä meidänkin perheemme mahtaisi olla jos olisimme toimineet niin kuin ns. asiantuntijat meitä neuvoivat? Meillä ei olisi asuntoa, lapsilla ei olisi harrastuksia, jatko-opintoni olisivat keskeytyneet ja minä itse olisin ties kuinka raskaalla lääkityksellä. Ei siis ole ihme, että viimeiseen asti pysyttelen erossa julkisista mielenterveyspalveluista.
Kaksi vuotta sitten löin hanskat tiskiin Leppävaaran psykiatrian poliklinikalla ja ilmoitin päättäväni hoitosuhteeni. Syyksi ilmoitin seuraavan: psykiatrinen avohoito tekee ihmisistä sairaampia kuin nämä ovatkaan. Systeemi ruokkii itseään eikä sen tavoitteena ole kuntouttaa ihmisiä takaisin työelämään. Jo lääkitykset ovat niin raskaita, ettei työnteko onnistu.
Avohoidon taustalla oleva ihmiskäsitys pitää sisällään ajatuksen mielenterveyspotilaasta passiivisena, tahdottomana ja ennen kaikkea kykenemättömänä arvioimaan omaa tilannettaan. Sanomattakin on selvää, että henkilökunta tietää asiakastaan paremmin, mikä hänelle on hyväksi, mikä pahaksi.
Julkisella puolella pyörii kaikkein raskain, kroonistunein ja moniongelmaisin potilasaines. Tämä ei voi olla vaikuttamatta henkilökunnan asenteisiin. Vaikka termeissä ja Kelan papereissa vilahteleekin kuntoutuksen ja terapian kaltaisia optimistisia sanoja, avohoito on lähinnä tilanteen toivottomaksi toteamista.
Minun kaltaiseni tapaus aiheutti lääkärilleni päänvaivaa. Työryhmässä oli totuttu tapaamaan avuttomia ja masentuneita äitejä, ei vertaistukityössä kymmenkunta vuotta toiminutta imetystukihenkilöä. Loukkaavaksi tilanteen teki se, että minua väkisin yritettiin survoa toimintamalliin, joka paremmin sopi 19-vuotiaalle yksinhuoltajaäidille - ei neljääkymppiä käyvälle, korkeasti koulutetulle kolmannen lapsensa odottajalle.
Lääkärilleni ei koskaan tullut mieleen, että masennus ei ollut tuhonnut älykkyyttäni, organisointikykyäni tai rakkauttani lapsiani kohtaan. Itse pidin työntekoa vaikkapa puolella teholla kotona makaamista parempana vaihtehtona, lääkäri oli ehdottamasti sairasloman kannalla. Koska karenssi ja sairaspäivärahalle tippuminen olisi aiheuttanut suuria taloudellisia vaikeuksia, hän ehdotti meille nykyisen asuntomme myymistä. Pidin pääni, kävin töissä ja maksoimme normaalisti lainaa.
Vaikean masennuskauden aikana työnohjaajaopintoni olivat kesken. Lääkäri piti opintoja sulana hulluutena ja neuvoi minua keskeyttämään ne. Valmistuin työnohjaajaksi vuoden kurssikavereideni jälkeen. Olin pois vain yhdeltä lähiopetusjaksolta kun Kottarainen oli vastasyntynyt. Jo kolmikuisena hän oli mukanani koulutuksessa.
Taitojani äitinä, työntekijänä ja jopa oman fyysisen tilani arvioijana kyseenalaistettiin. Minulle määrätty lääkitys aiheutti niin voimakkaan paniikki- ja tuskatilan, etten muutamaan viikkoon pystynyt syömään mitään ja painoni putosi 15 kiloa. Lääkäri ei voinut uskoa vaivojen johtuvan lääkkeestä, vaan tuplasi annoksen ja määräsi päälle vahvan neuroleptilääkityksen. Tässä vaiheessa tajusin onneksi itse vähitellen lopettaa lääkkeen ja oloni parani täysin normaaliksi. Jälkeenpäin olen miettinyt mitä olisikaan käynyt jos olisin luottanut lääkäriin.
Minulle on ollut kaikkein tärkeintä, että lasteni elämä on minun sairastamisestani huolimatta ollut mahdollisimman normaalia. Olen halunnut lasteni voivan harrastaa, tuoda kotiin kavereita. Lääkäri tuomitsi lasten harrastukset ja kehotti luopumaan niistä ensi tilassa.
Äitiyslomalla Keskimmäinen oli kanssani kotona suurimman osan ajasta, vaikka meille väkisin tuputettu neuvolan perhetyöntekijä suosittelikin päiväkotia kahdeksasta viiteen. Perhetyöntekijän hyöty oli kyseenalainen: hän nuuski paikat ja seurasi vierestä kun minä tein kotitöitä. En päästänyt häntä meille toista kertaa.
Psykiatriassa jos missä on ensiarvoisen tärkeää, että asiakkaan viestit voinnista, lääkityksestä ja sen mahdollisista sivuvaikutuksista välittyvät lääkärille ja että lääkäri myös suhtautuu niihin asiankuuluvalla vakavuudella. On suorastaan pelottavaa ja ihmisarvoa uhkaavaa, että lääkärit voivat tehdä isoja, jopa potilaan itsemääräämisoikeutta koskevia päätöksiä täysin mielivaltaisesti. Minunkin diagnoosini olisi ehkä selvinnyt aikaisemmin jos joku psykiatreista olisi oikeasti kuunnellut, mitä sanottavaa potilaalla oli.
Vaikeassakin tilanteessa on tärkeää, että työntekijä pystyy kylvämään asiakkaaseen toivon siemenen. Ratkaisujen tulisi olla sen suuntaisia, että ne pitkällä tähtäimellä edistäisivät asiakkkaan kuntoutumista. Mitä muuta kuin toivon riistämistä ovat ohjeet, joilla asiakasta neuvotaan luopumaan kaikesta mielihyvää tuottavasta: omasta kodista, lastensa seurasta ja harrastuksistaan?
Missä meidänkin perheemme mahtaisi olla jos olisimme toimineet niin kuin ns. asiantuntijat meitä neuvoivat? Meillä ei olisi asuntoa, lapsilla ei olisi harrastuksia, jatko-opintoni olisivat keskeytyneet ja minä itse olisin ties kuinka raskaalla lääkityksellä. Ei siis ole ihme, että viimeiseen asti pysyttelen erossa julkisista mielenterveyspalveluista.
lauantai 12. huhtikuuta 2008
Nainen ja aika
Perjantai-illan ruuhkajunassa äitiyskorttinsa tutkimiseen uppoutunut nainen sai minut pohtimaan naisen suhdetta aikaan. Erityisesti sitä, miten naisen suhde aikaan muuttuu siinä vaiheessa kun hänestä on tulossa äiti.
Lapsettomalla naisella aikaa on tuhlattavaksi asti. Kun raskaustestiin ilmestyy kaksi sinistä viivaa, kaikki muuttuu. Tästä lähtien aika mitataan raskausviikkoina ja tähtäimessä on synnytys.
Vauvan syntymän jälkeen nainen on kriisissä. Olen puhunut lukemattomien äitien kanssa imetystukipuheluita, joiden todellinen sisältö on ollut muualla kuin imetyksessä. Siinä, että elämä ja aika ovat lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttuneet.
Naisen elämään on astunut tahtipuikkoaan heiluttamaan henkilö, joka ei noudata projektiaikatauluja. Ihminen, joka haluaa syödä tissiä, vaikka on juuri syönyt. Ihminen, joka tänään herää päiväuniltaan kahden tunnin ja huomenna kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ja juuri kun luulet päässeesi selville tämän ihmisen rytmistä, se muuttuukin uudelleen. Ei ihme, että länsimaiseen, lineaariseen aikakäsitykseen tottunutta modernia äitiä ahdistaa pirusti.
Kun nainen on selviytynyt hengissä äitiyden ensikuukausista, alkaa haikailu oman ajan perään. Useamman lapsen äitiä saattaa jo hymyilyttää lukea Imetystukilistalta esikoislapsensa ongelmista kirjoittavan äidin tekstejä. Yleensä ne tunnistaa jo pituudesta: useamman lapsen äidillä ei yksinkertaisesti ole aikaa haikailla oman ajan perään. Aika on pieninä murusina vuorokauden varrella ja sieltä äiti poimii sen kiitollisena.
Kotiäiti saattaa vielä langeta siihen halpaan, että kuvittelee työpaikat lepokodeiksi. Sen sijaan lasten välissä töissä käynyt äiti tietää, että asioilla on puolensa. Työssäkäynnillä on ruhtinaalliset puolensa: työterveyshuolto, mahdollisuus rauhallisiin vessassakäynteihin, joissakin työpaikoissa on jopa mahdollisuus kunnon lounastunteihin. Toisaalta töissäkäyvä äiti on kovilla kun töiden lisäksi on hoidettava myös läheisyydennälkäiset lapset ja koti. Omaa aikaa ovat silloin lähinnä työmatkat. Viimeistään silloin kun perheessä on harrastava kouluikäinen tulee monista vanhemmista autonkuljettajia.
Vaikka lapset olisivat jo isoja, on aikakäsitys vanhemmuuden myötä muuttunut pysyvästi. Minulle virstanpylväiksi viimeisen kahdeksan vuoden aikana ovat tulleet nimenomaan lasten syntymään ja kehitykseen liittyvät tapahtumat.
Kesä 1999 jää ikuisesti mieleeni kesänä, jolloin odotin Esikoista, kesällä 2003 Keskimmäinen oli pieni vauva ja syksyllä 2006 Esikoinen aloitti koulun. Kottaraisen elämä on toistaiseksi vaikuttanut minuun voimakkaimmin keväällä 2005, jolloin makasin sairaalassa voimakkaan pahoinvoinnin kourissa elämäniloinen pikku-Kottarainen mahassani.
Lapsettomalla naisella aikaa on tuhlattavaksi asti. Kun raskaustestiin ilmestyy kaksi sinistä viivaa, kaikki muuttuu. Tästä lähtien aika mitataan raskausviikkoina ja tähtäimessä on synnytys.
Vauvan syntymän jälkeen nainen on kriisissä. Olen puhunut lukemattomien äitien kanssa imetystukipuheluita, joiden todellinen sisältö on ollut muualla kuin imetyksessä. Siinä, että elämä ja aika ovat lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttuneet.
Naisen elämään on astunut tahtipuikkoaan heiluttamaan henkilö, joka ei noudata projektiaikatauluja. Ihminen, joka haluaa syödä tissiä, vaikka on juuri syönyt. Ihminen, joka tänään herää päiväuniltaan kahden tunnin ja huomenna kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ja juuri kun luulet päässeesi selville tämän ihmisen rytmistä, se muuttuukin uudelleen. Ei ihme, että länsimaiseen, lineaariseen aikakäsitykseen tottunutta modernia äitiä ahdistaa pirusti.
Kun nainen on selviytynyt hengissä äitiyden ensikuukausista, alkaa haikailu oman ajan perään. Useamman lapsen äitiä saattaa jo hymyilyttää lukea Imetystukilistalta esikoislapsensa ongelmista kirjoittavan äidin tekstejä. Yleensä ne tunnistaa jo pituudesta: useamman lapsen äidillä ei yksinkertaisesti ole aikaa haikailla oman ajan perään. Aika on pieninä murusina vuorokauden varrella ja sieltä äiti poimii sen kiitollisena.
Kotiäiti saattaa vielä langeta siihen halpaan, että kuvittelee työpaikat lepokodeiksi. Sen sijaan lasten välissä töissä käynyt äiti tietää, että asioilla on puolensa. Työssäkäynnillä on ruhtinaalliset puolensa: työterveyshuolto, mahdollisuus rauhallisiin vessassakäynteihin, joissakin työpaikoissa on jopa mahdollisuus kunnon lounastunteihin. Toisaalta töissäkäyvä äiti on kovilla kun töiden lisäksi on hoidettava myös läheisyydennälkäiset lapset ja koti. Omaa aikaa ovat silloin lähinnä työmatkat. Viimeistään silloin kun perheessä on harrastava kouluikäinen tulee monista vanhemmista autonkuljettajia.
Vaikka lapset olisivat jo isoja, on aikakäsitys vanhemmuuden myötä muuttunut pysyvästi. Minulle virstanpylväiksi viimeisen kahdeksan vuoden aikana ovat tulleet nimenomaan lasten syntymään ja kehitykseen liittyvät tapahtumat.
Kesä 1999 jää ikuisesti mieleeni kesänä, jolloin odotin Esikoista, kesällä 2003 Keskimmäinen oli pieni vauva ja syksyllä 2006 Esikoinen aloitti koulun. Kottaraisen elämä on toistaiseksi vaikuttanut minuun voimakkaimmin keväällä 2005, jolloin makasin sairaalassa voimakkaan pahoinvoinnin kourissa elämäniloinen pikku-Kottarainen mahassani.
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Kullekin kykyjensä mukaan
Rakas ystäväni Irma työskentelee kehitysvammaisten lasten ryhmässä erityislastentarhanopettajana. Irma kertoo ajattelevansa, että vaikka Jumala ei ehkä ole antanut kehitysvammaisille älynlahjoja, on Hänen täytynyt antaa tilalle jotakin muuta.
Omaan elämänfilosofiaani on aina kuulunut, että ihmiselle annetaan kannettavaksi vain se minkä hän jaksaa kantaa. Ja että toisaalta aivan kaikella kärsimykselläkin on tässä elämässä joku tarkoitus.
Viime päivinä usko elämän mielekkyyteen on ollut koetuksella. Ehkä sekin päivä vielä tulee, että olen sinut tämän sairauden kanssa.
Omaan elämänfilosofiaani on aina kuulunut, että ihmiselle annetaan kannettavaksi vain se minkä hän jaksaa kantaa. Ja että toisaalta aivan kaikella kärsimykselläkin on tässä elämässä joku tarkoitus.
Viime päivinä usko elämän mielekkyyteen on ollut koetuksella. Ehkä sekin päivä vielä tulee, että olen sinut tämän sairauden kanssa.
torstai 10. huhtikuuta 2008
Vuoristoradalla
Hypomaniasta ei viime päivinä ole ollut tietoakaan. Sen tilalle on tullut musertava, puristava ja ahdistava masennus. Valproaattihoidon myötä mielialat ovat tasoittuneet, mutta mielialan heiluri on kiepsahtanut maniasta masennukseen. Lääkityksen vuoksi myös kilpirauhasen toiminta on mennyt vajaatoiminnan puolelle.
Ihana, ymmärtävä työterveyslääkärini kehotti minua puhumaan asiasta jonkun kanssa. Tämä vain ei ole asia, joka puhumalla muuttuisi paremmaksi. Vika on päässä ja sairaus on biologinen.
Tulevaisuus ahdistaa. Miten lasten käy jos en jaksakaan?En uskalla vaihtaa työpaikkaa, sillä kaikki ylimääräinen stressi voi olla kohtalokasta. Miten vähentää stressiä ja kuormitusta kun jokainen päivä on yhtä oravanpyörää ja senttien laskemista?
Tiistaina olin laulamassa Häämusiikkikonsertissa. Katselin tulevia hääpareja, joilla vielä oli koko elämä edessään ja mietin samalla omaa elämääni. Kaunis musiikki sai minut itkemään, mutta nyt siihen ei liittynyt mitään puhdistavaa tai lohduttavaa
Lääkäri kysyi, olinko koskaan miettinyt tekeväni jotakin itselleni. Viime päivinä olen pysytellyt elossa vain lasten takia. Jos lapsia ei olisi, olisin päättänyt päiväni jo ajat sitten. Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.
Jos ei muuten, niin päivä vain ja hetki kerrallansa.
Ihana, ymmärtävä työterveyslääkärini kehotti minua puhumaan asiasta jonkun kanssa. Tämä vain ei ole asia, joka puhumalla muuttuisi paremmaksi. Vika on päässä ja sairaus on biologinen.
Tulevaisuus ahdistaa. Miten lasten käy jos en jaksakaan?En uskalla vaihtaa työpaikkaa, sillä kaikki ylimääräinen stressi voi olla kohtalokasta. Miten vähentää stressiä ja kuormitusta kun jokainen päivä on yhtä oravanpyörää ja senttien laskemista?
Tiistaina olin laulamassa Häämusiikkikonsertissa. Katselin tulevia hääpareja, joilla vielä oli koko elämä edessään ja mietin samalla omaa elämääni. Kaunis musiikki sai minut itkemään, mutta nyt siihen ei liittynyt mitään puhdistavaa tai lohduttavaa
Lääkäri kysyi, olinko koskaan miettinyt tekeväni jotakin itselleni. Viime päivinä olen pysytellyt elossa vain lasten takia. Jos lapsia ei olisi, olisin päättänyt päiväni jo ajat sitten. Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.
Jos ei muuten, niin päivä vain ja hetki kerrallansa.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2008
Positiivista ajattelua
On päiviä ja hetkiä, jolloin uusi diagnoosi todella ahdistaa. En ole NLP:n tai positiivisen ajattelun kannattaja enkä juuri käytä niitä omassa työssäni, mutta oman mielenterveyteni kohdalla olen joutunut tekemään poikkeuksen.
Kun on saanut tietää sairastavansa pahimmillaan itsemurhaan, eläkkeelle tai psykiatriseen sairaalaan johtavaa sairautta, täytyy lusikka ottaa kauniiseen käteen.
En siis muuta asioita, jotka jo ovat hyvin. Lisään hyvinvointia tuottavia asioita elämässäni. On paljon asioita, joista kaikesta huolimatta olen selviytynyt.
Huonoina hetkinä muistutan itseäni näistä asioista.
Jos ihminen pystyy laulamaan Palestrinan Missa Brevistä, hän tuskin on hullu. Teoksen seuraaminen, siihen keskittyminen ja mukana laulaminen vaativat tottuneemmaltakin laulajalta melkoista keskittymistä. Toistaiseksi minulla ei siis ole hätää.
Vai miten mahtaa olla.
Kun on saanut tietää sairastavansa pahimmillaan itsemurhaan, eläkkeelle tai psykiatriseen sairaalaan johtavaa sairautta, täytyy lusikka ottaa kauniiseen käteen.
En siis muuta asioita, jotka jo ovat hyvin. Lisään hyvinvointia tuottavia asioita elämässäni. On paljon asioita, joista kaikesta huolimatta olen selviytynyt.
Huonoina hetkinä muistutan itseäni näistä asioista.
Jos ihminen pystyy laulamaan Palestrinan Missa Brevistä, hän tuskin on hullu. Teoksen seuraaminen, siihen keskittyminen ja mukana laulaminen vaativat tottuneemmaltakin laulajalta melkoista keskittymistä. Toistaiseksi minulla ei siis ole hätää.
Vai miten mahtaa olla.
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Hullut päivät
Sitä on taas ilmassa, hulluutta nimittäin. Tuhannet pääkaupunkilaiset kulkevat näinä päivinä keltaisten kassien kanssa. Vain minä tunsin pakottavaa tarvetta piilottaa kassini lukolliseen vaatesäilytyskaappiin psykiatrikäynnin ajaksi. Ettei psykiatri luulisi minun vallan seonneen, hypomaanikko kun olen.
Psykiatrini vaikuttaa viisaalta mieheltä, jonka kanssa voimme käydä keskusteluja myös psykiatriasta. Sen huono puoli on diagnostisoida ja medikalisoida myös asioita, jotka ovat normaaleja. Psykiatrin mukaan on olemassa myös hypomaanisia ihmisiä (joihin minä ilmiselvästi lukeudun). Hypomaanisuus luonteenpiirteenä ei ole sairaus. Sairaus siitä tule vasta kun se alkaa tuottaa haittaa ja kärsimystä joko yksilölle itselleeen tai hänen lähipiirilleen.
Valproaattitasoni on hyvä, joten tasaavaa lääkitystä jatketaan ennallaan. Natriumvalproaatin rinnalla käytän masennuslääkkeenä minulle parhaiten sopinutta lääkettä eli mirtatsapiinia.
Lääketieteen ensimmäinen sääntö on olla vahingoittamatta potilasta lisää. Vahinkoa minulle on koitunut monta vuotta kun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni on hoidettu pelkkänä masennuksena.
Kysyn suoraan diagnoosiani, vaikka sen toki tiedänkin. Lääkärin mielestä emme voi tietää, mikä sairaudessani on lääkkeiden, mikä vaikean elämäntilanteen aiheuttamaa.
Mielialani ja ajatukseni diagnoosin suhteen vaihtelevat. Illalla kuoroharjoitusten aiheuttaman euforian jäljiltä olen vain helpottunut oikeasta diagnoosista. Naureskelen vanhoille muistoille: viisitoista vuotta sitten persoonallisuushäiriödiagnoosi sai minut tolaltani viikkokausiksi, nyt minulla on hullun paperit.
Aamulla iskee ahdistus. Miten minun tulisi suunnitella tulevaisuuttani?Onko minulla ylipäänsä tulevaisuutta? Pitäisikö nyt viimeistään kehottaa miestä ottamaan ero ja vaihtamaan terveempään vaimoon?Periytyykö sairaus lapsille?
Psykiatrini vaikuttaa viisaalta mieheltä, jonka kanssa voimme käydä keskusteluja myös psykiatriasta. Sen huono puoli on diagnostisoida ja medikalisoida myös asioita, jotka ovat normaaleja. Psykiatrin mukaan on olemassa myös hypomaanisia ihmisiä (joihin minä ilmiselvästi lukeudun). Hypomaanisuus luonteenpiirteenä ei ole sairaus. Sairaus siitä tule vasta kun se alkaa tuottaa haittaa ja kärsimystä joko yksilölle itselleeen tai hänen lähipiirilleen.
Valproaattitasoni on hyvä, joten tasaavaa lääkitystä jatketaan ennallaan. Natriumvalproaatin rinnalla käytän masennuslääkkeenä minulle parhaiten sopinutta lääkettä eli mirtatsapiinia.
Lääketieteen ensimmäinen sääntö on olla vahingoittamatta potilasta lisää. Vahinkoa minulle on koitunut monta vuotta kun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni on hoidettu pelkkänä masennuksena.
Kysyn suoraan diagnoosiani, vaikka sen toki tiedänkin. Lääkärin mielestä emme voi tietää, mikä sairaudessani on lääkkeiden, mikä vaikean elämäntilanteen aiheuttamaa.
Mielialani ja ajatukseni diagnoosin suhteen vaihtelevat. Illalla kuoroharjoitusten aiheuttaman euforian jäljiltä olen vain helpottunut oikeasta diagnoosista. Naureskelen vanhoille muistoille: viisitoista vuotta sitten persoonallisuushäiriödiagnoosi sai minut tolaltani viikkokausiksi, nyt minulla on hullun paperit.
Aamulla iskee ahdistus. Miten minun tulisi suunnitella tulevaisuuttani?Onko minulla ylipäänsä tulevaisuutta? Pitäisikö nyt viimeistään kehottaa miestä ottamaan ero ja vaihtamaan terveempään vaimoon?Periytyykö sairaus lapsille?
tiistai 1. huhtikuuta 2008
Lääkekokeiluja
Asia on ihan selvä. Uusimmat ja tehokkaimmat masennuslääkket (Cymbalta ja Efexor) aiheuttavat minulle lievän hypomanian. Hypomania ilmenee monenlaisena levottomuutena, keskittymiskyvyn häiriintymisenä, ärtyisyytenä ja aistiyliherkkyytenä.
Ilman masennuslääkkeitä minulla ei ole hypomaniaa. Sen sijaan on masennus. Koko ajan itkettää. Olo on synkkä ja tunteellinen, välillä jopa epätoivoinen. Toisaalta olen rauhallinen. Päässä ei risteile ylimääräisiä ajatuksia, ei laulunrenkutuksia eikä muutakaan turhaa.
Tänään olin Keskimmäisen keskustelussa ja lähes kaikki mitä lastentarhanopettaja ihanasta pojastani sanoi, nosti kyyneleet silmiini. Jotensakin typerää ja lähes koomista. Onneksi epästabiili tunne-elämäni ei sentään näy ulospäin.
Ylihuomenna tapaan psykiatrin (edellinen käyntikin on vielä maksamatta). Käyntiin on ladattu kohtalaisesti odotuksia ja myös kysymyksiä, joita ensikäynnillä en uskaltanut esittää.
Torstai on toivoa täynnä.
Ilman masennuslääkkeitä minulla ei ole hypomaniaa. Sen sijaan on masennus. Koko ajan itkettää. Olo on synkkä ja tunteellinen, välillä jopa epätoivoinen. Toisaalta olen rauhallinen. Päässä ei risteile ylimääräisiä ajatuksia, ei laulunrenkutuksia eikä muutakaan turhaa.
Tänään olin Keskimmäisen keskustelussa ja lähes kaikki mitä lastentarhanopettaja ihanasta pojastani sanoi, nosti kyyneleet silmiini. Jotensakin typerää ja lähes koomista. Onneksi epästabiili tunne-elämäni ei sentään näy ulospäin.
Ylihuomenna tapaan psykiatrin (edellinen käyntikin on vielä maksamatta). Käyntiin on ladattu kohtalaisesti odotuksia ja myös kysymyksiä, joita ensikäynnillä en uskaltanut esittää.
Torstai on toivoa täynnä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)