Hypomaniasta ei viime päivinä ole ollut tietoakaan. Sen tilalle on tullut musertava, puristava ja ahdistava masennus. Valproaattihoidon myötä mielialat ovat tasoittuneet, mutta mielialan heiluri on kiepsahtanut maniasta masennukseen. Lääkityksen vuoksi myös kilpirauhasen toiminta on mennyt vajaatoiminnan puolelle.
Ihana, ymmärtävä työterveyslääkärini kehotti minua puhumaan asiasta jonkun kanssa. Tämä vain ei ole asia, joka puhumalla muuttuisi paremmaksi. Vika on päässä ja sairaus on biologinen.
Tulevaisuus ahdistaa. Miten lasten käy jos en jaksakaan?En uskalla vaihtaa työpaikkaa, sillä kaikki ylimääräinen stressi voi olla kohtalokasta. Miten vähentää stressiä ja kuormitusta kun jokainen päivä on yhtä oravanpyörää ja senttien laskemista?
Tiistaina olin laulamassa Häämusiikkikonsertissa. Katselin tulevia hääpareja, joilla vielä oli koko elämä edessään ja mietin samalla omaa elämääni. Kaunis musiikki sai minut itkemään, mutta nyt siihen ei liittynyt mitään puhdistavaa tai lohduttavaa
Lääkäri kysyi, olinko koskaan miettinyt tekeväni jotakin itselleni. Viime päivinä olen pysytellyt elossa vain lasten takia. Jos lapsia ei olisi, olisin päättänyt päiväni jo ajat sitten. Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.
Jos ei muuten, niin päivä vain ja hetki kerrallansa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Mennäänkö lounaalle joku päivä? Musta ei sinänsä ole sairauteen apua, mutta tarjoan tavallista "täyspäistä" seuraa, jota olet sanonut pitäväsi hyvänä asiana.
Mennään vaan. Olenkin kaivannut sun seuraa tosi paljon kun ei enää päivittäin tule kirjoiteltua.
Voi erkki...jaksamista ihan hirmusti..ei tässä osaa muuta toivottaa. Sanothan jos voi jotenkin olla avuksi!
juselius
Lähetä kommentti