Sitä on taas ilmassa, hulluutta nimittäin. Tuhannet pääkaupunkilaiset kulkevat näinä päivinä keltaisten kassien kanssa. Vain minä tunsin pakottavaa tarvetta piilottaa kassini lukolliseen vaatesäilytyskaappiin psykiatrikäynnin ajaksi. Ettei psykiatri luulisi minun vallan seonneen, hypomaanikko kun olen.
Psykiatrini vaikuttaa viisaalta mieheltä, jonka kanssa voimme käydä keskusteluja myös psykiatriasta. Sen huono puoli on diagnostisoida ja medikalisoida myös asioita, jotka ovat normaaleja. Psykiatrin mukaan on olemassa myös hypomaanisia ihmisiä (joihin minä ilmiselvästi lukeudun). Hypomaanisuus luonteenpiirteenä ei ole sairaus. Sairaus siitä tule vasta kun se alkaa tuottaa haittaa ja kärsimystä joko yksilölle itselleeen tai hänen lähipiirilleen.
Valproaattitasoni on hyvä, joten tasaavaa lääkitystä jatketaan ennallaan. Natriumvalproaatin rinnalla käytän masennuslääkkeenä minulle parhaiten sopinutta lääkettä eli mirtatsapiinia.
Lääketieteen ensimmäinen sääntö on olla vahingoittamatta potilasta lisää. Vahinkoa minulle on koitunut monta vuotta kun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni on hoidettu pelkkänä masennuksena.
Kysyn suoraan diagnoosiani, vaikka sen toki tiedänkin. Lääkärin mielestä emme voi tietää, mikä sairaudessani on lääkkeiden, mikä vaikean elämäntilanteen aiheuttamaa.
Mielialani ja ajatukseni diagnoosin suhteen vaihtelevat. Illalla kuoroharjoitusten aiheuttaman euforian jäljiltä olen vain helpottunut oikeasta diagnoosista. Naureskelen vanhoille muistoille: viisitoista vuotta sitten persoonallisuushäiriödiagnoosi sai minut tolaltani viikkokausiksi, nyt minulla on hullun paperit.
Aamulla iskee ahdistus. Miten minun tulisi suunnitella tulevaisuuttani?Onko minulla ylipäänsä tulevaisuutta? Pitäisikö nyt viimeistään kehottaa miestä ottamaan ero ja vaihtamaan terveempään vaimoon?Periytyykö sairaus lapsille?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Ihanaa, jos on löytynyt hyvä lääkäri viimein!
Ei, ei pidä ottaa eroa siksi, että sulla on hoitoa vaativa perussairaus. Sairautta kyllä pitää hoitaa mahdollisimman hyvin ja siksi mä olen hyvin iloinen, että sä olet vihdoin saanut kunnollisen lääkärin. Perinnöllisyyksillä on sitten ihan turha kiusata itseään, koska lapsia nyt kuitenkin on, heidän sairastumisensa mihin tahansa fyysiseen tai psyykkiseen on niin monen asian summa. Mä ainakin olen mielelläni olemassa, vaikka suvun sairaushistorialla mua ei ehkä olisikaan pitänyt hankkia... :)
Mä vastustan psykiatriassa ihmisten lokerointia - ne ovat sairauksia, joissa erilaiset jaksot tulevat ja menevät, osa tosiaan on ihan luonteenpiirteitä. Hypomaanikon piirteitä lienee meistä hyvin monissa (heh, minussa nyt ainakin!), se tosiaan on aika häilyvärajainen juttu, milloin se on liiallista ja milloin vain joidenkin mielestä ihanakin osa luonnetta. Sairaudeksi kääntyessään kyllä hyvin raskas osa.
Nähdään ja kuullaan taas!
Komppaan wt:tä. Etenkin ensimmäisen kappaleen osalta. Perinnöllisyys on vain yksi osa; hyvässä ja pahassa.
Ja onnellinen olen puolestasi, kun oikea diagnoosi on tehty, ja hyvä lääkäri löytynyt!
Cajsaq
Hypomania on vain yksi oire sairaudestani. Toinen on se, etteivät mielialat millään tahdo pysyä tasaisina, vaan vaihtelevat jopa saman päivänä aikana masennuksesta hypomaniaan. Tätä nimenomaan pyritään "tasaajalla" hoitamaan.
Toistaiseksi näyttää kohtuulliselta, mutta tämän sairauden ennuste ei ole hyvä. Kunnon maniassa ja depressiossa tarvitaan sairaalahoitoa ja psykoosilääkkeitä: silloin puhutaan jo koko persoonaan vaikuttavista, suurista muutoksista. Ihminen ei ehkä koskaan palaa työkykyiseksi. Minulle luovuus ja työkyky ovat olennainen osa persoonaani:ilman niitä olisin ennemmin kuollut
Olen todella iloinen, että olet löytänyt hyvän lääkärin vihdoinkin!
WT:n kirjoitusta kompaan myös. Oma ajatukseni olisi elää päivä kerrallaan, maurehtia tulevaa vasta sitten, kun se tulee eteen. Jos se edes koskaan tulee eteen. Tulevaisuuttaan ei voi tietää, joten turha maalata uhakakuvia, kun ei teidä totutuvatko ne koskaan.
Lasten suhteen auttaa jo se, että kertoo heille asioista avoimesti sitten, kun se iän suhteen on järkevää. Jos heillä vastaavia piirteitä ilmenee, niin niihin osataan jo aikaisessa vaiheessa suhtautua oikealla tavalla.
Periytyvyysjutut ovat hankalia. Niistä ei voi koskaan oikein tietää vaikka altiutta sen kautta johonkin sairuteen olisi. Ja ympäristöllä on myös suuri vaikutus kaikkeen.
Jaksuja joka tapauksessa! Nämä ovat rankkoja juttuja mietittäväksi.
Jakaranda
Ei ero varmaan ole ratkaisu silloin, kun tahtoa olla yhdessä löytyy.
Pariterapia on auttanut meitä tosi paljon, joten kyllä mä uskallan sitä sullekin suositella.
Lähetä kommentti