Kuka kuuntelisi mielenterveyspotilasta

Työterveyslääkärini on viime aikoina hanakasti yrittänyt saada minua menemään hoitoon julkiselle puolelle. Ymmärrän häntä kyllä, sillä bipojen lääkehoito on erikoislääkärien hommaa. Psykiatrini kanta on onneksi simppeli ja käytänönnönläheinen: niin kauan kun syön tasaajaa, voin vapaasti valita masennuslääkkeeni. Ympäristö puuttuu kyllä tilanteeseen siinä vaiheessa kun Erkillä karkaa mopo käsistä. Toivottavasti näin ei koskaan tapahdu.

Kaksi vuotta sitten löin hanskat tiskiin Leppävaaran psykiatrian poliklinikalla ja ilmoitin päättäväni hoitosuhteeni. Syyksi ilmoitin seuraavan: psykiatrinen avohoito tekee ihmisistä sairaampia kuin nämä ovatkaan. Systeemi ruokkii itseään eikä sen tavoitteena ole kuntouttaa ihmisiä takaisin työelämään. Jo lääkitykset ovat niin raskaita, ettei työnteko onnistu.

Avohoidon taustalla oleva ihmiskäsitys pitää sisällään ajatuksen mielenterveyspotilaasta passiivisena, tahdottomana ja ennen kaikkea kykenemättömänä arvioimaan omaa tilannettaan. Sanomattakin on selvää, että henkilökunta tietää asiakastaan paremmin, mikä hänelle on hyväksi, mikä pahaksi.

Julkisella puolella pyörii kaikkein raskain, kroonistunein ja moniongelmaisin potilasaines. Tämä ei voi olla vaikuttamatta henkilökunnan asenteisiin. Vaikka termeissä ja Kelan papereissa vilahteleekin kuntoutuksen ja terapian kaltaisia optimistisia sanoja, avohoito on lähinnä tilanteen toivottomaksi toteamista.

Minun kaltaiseni tapaus aiheutti lääkärilleni päänvaivaa. Työryhmässä oli totuttu tapaamaan avuttomia ja masentuneita äitejä, ei vertaistukityössä kymmenkunta vuotta toiminutta imetystukihenkilöä. Loukkaavaksi tilanteen teki se, että minua väkisin yritettiin survoa toimintamalliin, joka paremmin sopi 19-vuotiaalle yksinhuoltajaäidille - ei neljääkymppiä käyvälle, korkeasti koulutetulle kolmannen lapsensa odottajalle.

Lääkärilleni ei koskaan tullut mieleen, että masennus ei ollut tuhonnut älykkyyttäni, organisointikykyäni tai rakkauttani lapsiani kohtaan. Itse pidin työntekoa vaikkapa puolella teholla kotona makaamista parempana vaihtehtona, lääkäri oli ehdottamasti sairasloman kannalla. Koska karenssi ja sairaspäivärahalle tippuminen olisi aiheuttanut suuria taloudellisia vaikeuksia, hän ehdotti meille nykyisen asuntomme myymistä. Pidin pääni, kävin töissä ja maksoimme normaalisti lainaa.

Vaikean masennuskauden aikana työnohjaajaopintoni olivat kesken. Lääkäri piti opintoja sulana hulluutena ja neuvoi minua keskeyttämään ne. Valmistuin työnohjaajaksi vuoden kurssikavereideni jälkeen. Olin pois vain yhdeltä lähiopetusjaksolta kun Kottarainen oli vastasyntynyt. Jo kolmikuisena hän oli mukanani koulutuksessa.

Taitojani äitinä, työntekijänä ja jopa oman fyysisen tilani arvioijana kyseenalaistettiin. Minulle määrätty lääkitys aiheutti niin voimakkaan paniikki- ja tuskatilan, etten muutamaan viikkoon pystynyt syömään mitään ja painoni putosi 15 kiloa. Lääkäri ei voinut uskoa vaivojen johtuvan lääkkeestä, vaan tuplasi annoksen ja määräsi päälle vahvan neuroleptilääkityksen. Tässä vaiheessa tajusin onneksi itse vähitellen lopettaa lääkkeen ja oloni parani täysin normaaliksi. Jälkeenpäin olen miettinyt mitä olisikaan käynyt jos olisin luottanut lääkäriin.

Minulle on ollut kaikkein tärkeintä, että lasteni elämä on minun sairastamisestani huolimatta ollut mahdollisimman normaalia. Olen halunnut lasteni voivan harrastaa, tuoda kotiin kavereita. Lääkäri tuomitsi lasten harrastukset ja kehotti luopumaan niistä ensi tilassa.

Äitiyslomalla Keskimmäinen oli kanssani kotona suurimman osan ajasta, vaikka meille väkisin tuputettu neuvolan perhetyöntekijä suosittelikin päiväkotia kahdeksasta viiteen. Perhetyöntekijän hyöty oli kyseenalainen: hän nuuski paikat ja seurasi vierestä kun minä tein kotitöitä. En päästänyt häntä meille toista kertaa.

Psykiatriassa jos missä on ensiarvoisen tärkeää, että asiakkaan viestit voinnista, lääkityksestä ja sen mahdollisista sivuvaikutuksista välittyvät lääkärille ja että lääkäri myös suhtautuu niihin asiankuuluvalla vakavuudella. On suorastaan pelottavaa ja ihmisarvoa uhkaavaa, että lääkärit voivat tehdä isoja, jopa potilaan itsemääräämisoikeutta koskevia päätöksiä täysin mielivaltaisesti. Minunkin diagnoosini olisi ehkä selvinnyt aikaisemmin jos joku psykiatreista olisi oikeasti kuunnellut, mitä sanottavaa potilaalla oli.

Vaikeassakin tilanteessa on tärkeää, että työntekijä pystyy kylvämään asiakkaaseen toivon siemenen. Ratkaisujen tulisi olla sen suuntaisia, että ne pitkällä tähtäimellä edistäisivät asiakkkaan kuntoutumista. Mitä muuta kuin toivon riistämistä ovat ohjeet, joilla asiakasta neuvotaan luopumaan kaikesta mielihyvää tuottavasta: omasta kodista, lastensa seurasta ja harrastuksistaan?

Missä meidänkin perheemme mahtaisi olla jos olisimme toimineet niin kuin ns. asiantuntijat meitä neuvoivat? Meillä ei olisi asuntoa, lapsilla ei olisi harrastuksia, jatko-opintoni olisivat keskeytyneet ja minä itse olisin ties kuinka raskaalla lääkityksellä. Ei siis ole ihme, että viimeiseen asti pysyttelen erossa julkisista mielenterveyspalveluista.