Nainen ja aika

Perjantai-illan ruuhkajunassa äitiyskorttinsa tutkimiseen uppoutunut nainen sai minut pohtimaan naisen suhdetta aikaan. Erityisesti sitä, miten naisen suhde aikaan muuttuu siinä vaiheessa kun hänestä on tulossa äiti.

Lapsettomalla naisella aikaa on tuhlattavaksi asti. Kun raskaustestiin ilmestyy kaksi sinistä viivaa, kaikki muuttuu. Tästä lähtien aika mitataan raskausviikkoina ja tähtäimessä on synnytys.

Vauvan syntymän jälkeen nainen on kriisissä. Olen puhunut lukemattomien äitien kanssa imetystukipuheluita, joiden todellinen sisältö on ollut muualla kuin imetyksessä. Siinä, että elämä ja aika ovat lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttuneet.

Naisen elämään on astunut tahtipuikkoaan heiluttamaan henkilö, joka ei noudata projektiaikatauluja. Ihminen, joka haluaa syödä tissiä, vaikka on juuri syönyt. Ihminen, joka tänään herää päiväuniltaan kahden tunnin ja huomenna kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ja juuri kun luulet päässeesi selville tämän ihmisen rytmistä, se muuttuukin uudelleen. Ei ihme, että länsimaiseen, lineaariseen aikakäsitykseen tottunutta modernia äitiä ahdistaa pirusti.

Kun nainen on selviytynyt hengissä äitiyden ensikuukausista, alkaa haikailu oman ajan perään. Useamman lapsen äitiä saattaa jo hymyilyttää lukea Imetystukilistalta esikoislapsensa ongelmista kirjoittavan äidin tekstejä. Yleensä ne tunnistaa jo pituudesta: useamman lapsen äidillä ei yksinkertaisesti ole aikaa haikailla oman ajan perään. Aika on pieninä murusina vuorokauden varrella ja sieltä äiti poimii sen kiitollisena.

Kotiäiti saattaa vielä langeta siihen halpaan, että kuvittelee työpaikat lepokodeiksi. Sen sijaan lasten välissä töissä käynyt äiti tietää, että asioilla on puolensa. Työssäkäynnillä on ruhtinaalliset puolensa: työterveyshuolto, mahdollisuus rauhallisiin vessassakäynteihin, joissakin työpaikoissa on jopa mahdollisuus kunnon lounastunteihin. Toisaalta töissäkäyvä äiti on kovilla kun töiden lisäksi on hoidettava myös läheisyydennälkäiset lapset ja koti. Omaa aikaa ovat silloin lähinnä työmatkat. Viimeistään silloin kun perheessä on harrastava kouluikäinen tulee monista vanhemmista autonkuljettajia.

Vaikka lapset olisivat jo isoja, on aikakäsitys vanhemmuuden myötä muuttunut pysyvästi. Minulle virstanpylväiksi viimeisen kahdeksan vuoden aikana ovat tulleet nimenomaan lasten syntymään ja kehitykseen liittyvät tapahtumat.

Kesä 1999 jää ikuisesti mieleeni kesänä, jolloin odotin Esikoista, kesällä 2003 Keskimmäinen oli pieni vauva ja syksyllä 2006 Esikoinen aloitti koulun. Kottaraisen elämä on toistaiseksi vaikuttanut minuun voimakkaimmin keväällä 2005, jolloin makasin sairaalassa voimakkaan pahoinvoinnin kourissa elämäniloinen pikku-Kottarainen mahassani.