Naamaremontissa

Viikko sitten tiistaina makasimme Mäkisen mummon kanssa sairaalavaatteissa odottamassa leikkaussaliin Noutajaa, joka ei millään meinannut tulla. Onneksi mummo, eläkkeellä oleva sairaanhoitaja, oli oikein hauskaa juttuseuraa.

Olimme molemmat saapuneet Korvaklinikalle jo hyvissä ajoin aamukahdekselta, mutta yhdeltätoista kummallekaan ei vielä ollut tapahtunut verenpainemittausta kummempaa. Siloposkinen Janipetteri-lääkäri kävi sentään tervehtimässä.

Puoli kahdentoista tienoilla sain esilääkityksen, jonka kanssa minulla oli hauskaa tunnin verran. Mäkiskä kärrättiin saliin patiin poistoonsa (terveisiä sinne Malmille, pidän peukkuja ettei patti olisi pahanlaatuinen) puolilta päivin, mutta minä sain odotella leikkauspöydälle pääsyä vielä pari tuntia.

Salissa kaikki alkoi tuttuun tapaaansa sillä, ettei minulle millään saatu kanyyliä mihinkään. (Odottaessani Kottaraista makasin yhden kevään Jorvissa oksentamassa. Sairaalassaoloni aikana minulle tulivat tutuiksi talon anestesialääkärit, sillä tippaa ei kuivuneeseen käteeni saanut muu kuin erikoislääkäri). Olo oli jo valmiiksi kohtalaisen epämiellyttävä ja esilääkitys haihtunut taivaan tuuliin.

Kun molemmat kädet oli saatu pisteltyä täyteen reikiä ja tippa saatu laitettua, aloitettiin nenän puudutus. Paitsi että sekään ei onnistunut - tämäkin oli tapahtunut aiemmin poskiontelopunktioissa.

En ole erityisen toimenpidekammoinen ihminen enkä voi sanoa pelkääväni kipua. Kun nenän puutumisen sijasta puutumaan lähtikin _kurkku_ jonne puudute hiljalleen valui, aloin tuntea hienoista paniikkia. Varsinkin kun kasvoni vielä oli peitetty lähes kokonaan kankaalla. Sairaanhoitajat onneksi selostivat minulle jatkuvasti tekemiään toimenpiteitä ja antoivat minulle lisää niin rauhoittavia kuin kipulääkkeitäkin.

Ilman kokeneita ja rauhoittelevia sairaanhoitajia olisin luultavasti yrittänyt sännätä karkuun kesken toimenpiteen, sillä nuoren lääkärin kärsivällisyyden päälle moiset keskeytykset alkoivat käydä. Lääkäri alkoi jo ehdotella yleisanestesiaa, josta sairaanhoitajat kuitenkin puhuivat hänet ympäri. Yleisanestesiassa verenvuodonriski on suurempi, näin minulle kerrottiin etukäteen.

Kun hankala potilas viimein oli saatu riittävän puutuneeksi ja sedatoiduksi, saattoi itse toimenpide alkaa. Jotta kaikki ei kuitenkaan olisi ollut liian helppoa, ilmeni, että nenässä oli jotakin anatomisesti poikkeavaa. Paikalle kutsuttiin seniorilääkäri, jonka avustuksella leikkausta pystyttiin jatkamaan. Poskiontelosta tehtiin myös poikkeava löydös, josta lähetettiin koepala tutkittavaksi - tästä lääkäri ei pitänyt tarpeellisena informoida potilasta.

Kaiken kaikkiaan leikkaus tuntui kestävän todella kauan. Heräämöön vietäessä kiitin sydämellisesti erityisesti sitä sairaanhoitaja-parkaa, jonka kättä olin toimenpiteen aikana puristanut ja kysyin samalla, oliko toimenpide ollut pitkä. Leikkaukseni oli kestänyt miltei neljä tuntia - kaksi kertaa normaalia kauemmin.

Vasta seuraavana päivänä muistin, mitä olin juuri ennen leikkausta kysynyt lääkäriltä - pääsenhän varmasti 6.4 laulamaan Palestrinan Messua.

Kaksi päivää leikkauksen jälkeen olin jo laulamassa Palestrinan Missa Brevistä. Kuumeisena, lääkittynä ja hiukan huonovointisenakin, mutta hyvin onnellisena.

Juuri ja juuri hengissä

Kuukausi sitten aloitin tasaajan ja purin alas masennuslääkityksen.

Viikko sitten kävin testauttamassa valproaattiarvoni, ja nyt olen odottanut lääkärin soittoa. Eipä ole soittanut.

Olo on sanoinkuvaamattoman sietämätön. Esikoisen asiat (sydämettömät, kiusaavat kaverit ja natsihenkinen opettaja, tulevat allergiakoitokset ja oma huono suhteeni Esikoiseen,) ahdistavat niin, että saan paniikkioireita ja pelkään todella tulevani hulluksi. Äänet, valot, ärsyttävät. Aloitan asioita, mutta en saa mitään kunnolla loppuun. Pakenen auringonpaistetta sisätiloihin ja toivon, että jo olisi kesäkuu.

Identiteettikriisi on kiusannut psykiatrikäynnistä saakka. Kaksisuuntaisten vertaistukipalstalla kirjoittavat ihmiset kuulostavat kovin, kovin sairaalta. Kuitenkin he valittavat asioista, joita minä pidän täysin normaaleina.

Kyllä vain minun mielialani voivat vaihdella ärtymyksestä iloon monta kertaa saman päivän aikana enkä koskaan ole osannut pitää sitä epänormaalina. En sen puoleen sitäkään, että tapanani on jatkuvasti puuhata jotakin: siivota, leipoa, laittaa ruokaa tai leipoa - taukoamatta. En osaa istua paikallani - eikö sekään ole normaalia?Tänään pakotin itseni leikkimään Kottaraisen kanssa Dubloilla yli tunnin. Sekään tuskin olisi onnistunut ellen samanaikaisesti olisi kuunnellut entisen kuoroni Schutz-levyä.

Tänä keväänä musiikki ja laulaminen ovat pitäneet minua pinnalle. Luojalle kiitos klassisesta musiikista.

Kadonneiden lapasten arvoitus

Sairaalan odotustilassa aika kävi pitkäksi, joten tartuin ämmienlehden stressitestiin. Inhoan naistenlehtiä kyökkipsykologisine juttuineen yli kaiken, mutta täytyy myöntää, etteivät täyteen kymppiin yltäneet stressipisteeni yllättäneet.

Elämässä tuntuu olevan liikaa vähän kaikkea. Työasioiden lisäksi pitäisi jaksaa muistaa lasten harrastukset, terveydenhoito ja kouluasiat. Jo yhden neuvola-ajan varaaminen vie päiväkausia, sillä puhelimessa istumiseen saa varata vähintäänkin kokonaisen lounastunnin. Puhelin tuuttaa varattua koko puhelinajan kun kaikki alueen äidit yhtä aikaa yrittävät saada kullanmuruilleen aikaa.

Tässä yhteenveto asioista, jotka minun yhden tavallisen arkipäivän aikana (omien asioideni lisäksi) olisi pitänyt muistaa:

1) Kottaraisen salaperäisellä tavalla kadonneet silkki-villalapaset (jäljet taitavat johtaa sylttytehtaalle eli mieheen). Kadonneiden lapasten takia meillä ajelehtii epämääräinen joukko lainassa olevia päiväkodin lapasia, joita päiväkodin henkilökunta epäilemättä kuvittelee meidän luukuttavan jossakin kirpputorilla. Ilmankos minua vilkuillaan synkästi aina kun tulen hakemaan lapsia.

2) Ilmoitus päiväkodin Aurinkojuhlasta, jonne Keskimmäinen ja Kottarainen tarvitsevat mukaansa kesävaatteet, rantapyyhkeen ja eväät. (Säntäilen hätäisenä ympäriinsä etsimässä Keskimmäiselle kesävaatteita ja totean, että kaikki shortsit ovat jääneet viime kesästä pieniksi.) Keskimmäinen lyö liinat kiinni ja kieltäytyy pukeutumasta typeriin kesävaatteisiin, joten shortsiongelma ratkeaa itsestään.

3) Esikoisen repussa oleva tuhannen rytyssä oleva matematiikan koe (herää kysymys, mitä tyttäreni koulussa mahtaa puuhata) sekä ilmoitus koulun vanhempainyhdistyksen järjestämistä naamiaisista (Olisi Niin Tärkeää Että Mahdollisimman Moni Voisi Osallistua Ja Hankkia Voittoja Arpajaisiin).

4) Ilmoitus päiväkodin vanhempainyhdistyksen kokouksesta (Olisi Niin Tärkeää Että Mahdollisimman Moni Voisi Osallistua) sekä vanhempainyhdistyksen myymistä pikkuleivistä (Pahoittelemme, Mutta Pähkinäallergian Takia Emme Voi Niitä Ostaa).

5) Esikoisen repussaan tuoma raivostuttava Nuori Suomi-liikuntataulukko, johon meidän vanhempien pitäisi kymmenen minuutin tarkkuudella merkitä lapsen päivittäin suorittama liikunta. Joka vuosi samainen taulukko herättää minussa käsittämättömät aggressiot: vielä tässä liikuntataulukkoja täyttelemään...

6) Keskimmäisen neuvola-aika. En muistanut ja kun muistin, oli terveydenhoitajan puhelinaika jo ohi.

7) Puhelinkonsultaatio Jorvin kuntoutushoitajalta. Esikoisen Opettaja ei voi luopua lakaisemisesta edes siitepöyaikaan (siivoojaa kohtaan pitää osoittaa huomaavaisuutta, aiheutti se sitten Esikoiselle astmakohtauksen tai ei) ja minä alan olla narun jatkeena opettajan takia. Sain puhelinajan ensi viikolle.

8)Keskimmäisen hammashoitaja-aika. En tietenkään muistanut,taaskaan.

Nukkumaan mennessäni palautan mieleeni Kiire-seminaarin kanssa-osallistujan lohdutuksen sanan ja taputuksen olkapäälle: viisikymppisenä kiire helpottaa. Niin varmaankin - jos vielä silloin olen hengissä.

Jeesus oli kova jätkä

Keskimmäisen päiväkotiryhmä on alkuviikosta käynyt pääsiäisvaelluksella. Poika muistaa hämmästyttävän hyvin kaiken tapahtumassa kuulemansa ja haluaa jopa keskustella aiheesta pääsiäissunnuntain lounaalla.

Käymme läpi pääsiäisen tapahtumia: ristiinnaulitsemista, hautaamista ja ylösnousemista. Kerron Keskimmäiselle, että kyseessä on tarina, johon vain osa ihmisistä haluaa uskoa.

Pojan mielenkiinto on kuitenkin jo muualla. " Mahtoivat ne olla TOOSI pitkät naulat, joilla se naulattiin ristille" poika toteaa silmät pyöreänä. "Ja oli sillä vahvat kädet kun se vieritti sen kiven pois ja KARKASI sieltä haudasta".

Uskonnollinen keskustelu päättyy tällä erää tähän.

Äiti sairastaa

Paitsi että äidit eivät voi sairastaa.

Kun Mies sairastaa (harvemmin mitään vakavampaa), hänestä tulee jälleen lapsi. Hän kaivaa kaapista esiin vanhat sarjakuvalehtensä, niiskuttaa ja asettuu mukavasti vuoteeseen lepäämään. Hän pystyy sulkemaan silmänsä niin sotkulta kuin lasten pienemmiltä tarpeiltakin.

Kun Äiti valmistautuu leikkaukseen ja parin päivän poissaoloon kotoa, hän miettii etukäteen ruuan, vaatteet ja logistiikan. Hän käy hyvissä ajoin hakemassa Esikoiselle riittävästi astmalääkkeitä, pesee ja silittää pyykkiä, siivoaa huushollia (Esikoisen astman takia)koska tietää, että leikkauksen jälkeen jokunen viikko rasitusta tulisi välttää.

Pari päivää ennen leikkausta iskee paniikki. Pitäisikö varata hotellihuone, jotta leikkauksesta ihan oikeasti olisi mahdollista toipua?

Pärjäilehän

Kolme viikkoa sitten kävelin psykiatrin vastaanotolta uuden diagnoosin ja kokonaan uudentyyppisten lääkkeiden kanssa. Nyt odottelen paitsi leikkaukseen pääsyä myös sitä, mitä ensi viikon laboratoriokokeet tasaajan pitoisuudesta seerumissani sanovat. Entä hoitosuhteeni -mikä se on?

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Mikäli rahaa ei ole, voi tietenkin hakeutua paikallisen psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Se kuitenkin tarkoittaa alistumista tiettyihin asiakkaan kyykytyskäytäntöihin.

Työssäkäyvänkin ihmisen on haettava reseptinsä klo 8-15 välillä henkilökohtaisesti. Omasta olosta tai lääkkeiden vaikutuksista tai sivuvaikutuksista ei voi olla minkäänlaista käsitystä (omalla kohdallani tämä johti kahden lääkkeen vaarallisen yhteisvaikutukseen). Työntekijä tietää luonnollisesti _aina_ asiakastaan paremmin, mikä hänelle on parasta. Vastaanotolla toistetaan samoja fraaseja ja välillä nyökytellään päätä muka-ymmärtäväisesti.

Kun kyseiset kivikautiset käytännöt eivät oikein vastaa käsitystäni hyvästä hoidosta, olen käytännössä jäänyt kokonaan oman onneni nojaan.

Koitetaan pärjäillä.

Fetapiirakka ilman fetaa

Kovista kasvosäryistäni huolimatta päätin tänään leipoa Keskimmäisen aikuisjuhlia varten. Koska ystäväni herkullinen tomaattipiirakka ei minun tekemänäni maistu miltään, kehittelin aivan itse piirakkaohjeen, johon oli tuleman mm. basilikaa, erilaisia tomaatteja ja fetajuustoa.

Kun hyvältä tuoksuva piirakka jo jäähtyi liedellä, huomasin että fetajuusto valui edelleenkin lävikössä. Anopille tarjotaan siis fetapiirakkaa ilman fetaa: edellisellä vierailullaan hän söi täysin rasvatonta kuivakakkua, josta leipuri oli unohtanut öljyn.

Koska en ole erityisen hyvissä väleissä anopin kanssa, toivon ettei omituisista tarjoomuksistani lueta mitään rivien välistä. Minä nyt vain olen viime aikoina ollut kamalan huonomuistinen. Kuin ihmeen kaupalla selviydyn työvelvoitteistani, mutta olo on jatkuvasti kuin nuorallatanssijalla. Alas ei voi katsoa tai putoaa varmasti.

Olohuoneen pöydällä pyörii jatkuvasti vähintään kymmenen paritonta sukkaa. Esikoiselta on kateissa päivittäin vähintäänkin aivaimet tai puhelin, ja mies jättää lasten kura- ja villavaatteita milloin mihinkin. Villavaatteiden katoaminen aiheuttaa minussa erityisen suurta raivoa, sillä nimilappujen ompeleminen on ehkä pahin tietämäni kotityö.

Muutama viikko sitten ilahduin valtavasti löytäessäni kirpputorilta ihanat, uudet lapaset. Ilo jäi lyhyeksi, sillä jo seuraavalla viikolla toinen lapanen katosi johonkin. Eniten olen repinyt hiuksia etsiessäni rakasta Kalevala-käätyäni, jossa on hela jokaiselle lapselle. Koru löytyi jo kerran uunin takaa, mutta hävisi saman tien - jonnekin tänne kotiin. Luultavasti se löytyy jonakin päivänä sohvan keravasta.

Ihana kevätkö

Olen aina inhonnut kevättä. Vihaan jatkuvaa, häikäisevää valoisuutta, hyvällä tuulella olevia ihmisiä ja jatkuvaa hyvästä ilmasta puhumista. (Todellisuudessa ilma ei edes ole hyvä, vaan astmaatikon näkökulmasta ilmanlaatu on keväisin katastrofaalisen huono.)

Heti kun valon määrä lisääntyy, yöuneni menevät sekaisin. Vaikka olisin miten hyvänsä väsynyt, ei uni tule iltaisin, ei lääkkeillä, pimennysverholla eikä varmaan nuijanukutuksellakaan. Uusi diagnoosi toi selvyyttä tähänkin ilmiöön.

Kaikki sairauteni pahenemisvaiheet ovat ajoittuneet kevääseen. Viime kevään paha romahdus ja loppuunpalaminen tapahtui huhtikuussa, ja vasta heinäkuussa alkoi näyttää siltä että tästäkin on mahdollista selvitä hengissä, ehkäkä jopa työkuntoisena.

Kottaraisen odotusaikana makasin maalis-huhtikuun sairaalassa oksentamassa. Myös lapsuudessani keväisin tapahtui poikkeuksellisen paljon ikäviä asioita. Tai sitten vain muistan ne tavanomaista selvemmin. Keväisin vanhemmat riitelivät tavallista railakkaammin. Muistan myös yhden vapun, jolloin äiti pisti ensin asunnon remonttiin ja sen jälkeen itsensä vatsahuuhtelukuntoon.

Astmaatikolle kevät ei ole helppoa. Esikoisen kanssa yskimme iltaisin kilvan hiekoitushiekkaa keuhkoistamme, ja koulussa saan selittää allergioita ymmärtämättömälle opettajalle, miksi luokkaan ei ole hyvä tuoda mitään kukkivaa.

Kannan apteekista Esikoiselle tavanomaisten astmalääkkeiden lisäksi silmätippoja, nenäsuihkeita ja antihistamiineja ja kiroan samalla ilmaan jauhautuvia edellisvuotisia koiranjätöksiä. Oma oloni allergian kanssa helpottaa kun leppä lopettaa kukintansa ja kaupunki saa viimein kadut pestyä, mutta Esikoisen todellinen koetinkivi on koivun kukinta touko-kesäkuun vaihteessa.

Hypomaanikon mieli alkaa rauhoittua kun luonnon kiihkein kasvukausi on alkukesästä ohi. Keväässä on jotakin samalla tavoin äärimmäistä kuin kaamoskaudesskin: herkkä mieli ei vain kestä vaihteluita täydellisestä pimeydestä jatkuvaan valoon ja sirkutukseen.

Äidiksi kypsällä iällä

Esikoisen 8-vuotissynttärit marraskuussa 2007 onnistuivat yli odotusten. Pienessä asunnossamme onnistuimme vaatimattomalla rekvisiitalla luomaan aidon ja satumaisen kauhutunnelman, josta kaverit jälkikäteen ovat puhuneet pitkään. Täytyy tunnustaa, että lapsenmielisyyteni ei ota laantuakseen, vaan minulla taisi juhlissa olla vähintään yhtä hauskaa kuin lapsillakin.

Keskimmäisen osana on aina ollut tyytyä siskoaan vähempään. Niin myös eilisillä kaverisynttäreillä, jotka samalla olivat Keskimmäisen ensimmäiset. Päivänsankari oli hyväntuulinen eikä onneksi alkanut riidellä vieraiden kanssa. Sen verran häntä kuitenkin taisi jännittää, että ensimmäisten vieraiden saapuessa hän varmuuden vuoksi lukitsi itsensä hetkeksi vessaan rauhoittumaan.

Kun illalla peittelin päivänsankaria vuoteeseen, lupasin järjestää hänellekin myöhemmin toivomansa Kauhusynttärit. Miehen kanssa siivosimme juhlien jälkiä ja uupuneina pohdimme, kuinka monet juhlat meillä vielä on järjestettävänämme. Liian monet.

Toisaalta tässä kohtaa ikä on selvästi puolellani. Mikäli Kottaraisen kouluaikaan Kauhusynttärit vielä ovat in (tosin näytämme jo pudonneen synttäreiden kilpavarustelukelkasta), olen jo niin vanha ja ryppyinen että sellaisenani käyn hyvin sadun noita-akasta. Vielä pikantimman lisän noita-akka-lookiini tekisivät nenäni ulkopuolella roikkuvat polyypit.

Ei tässä auta kuin nauraa.

Pääsispä töihin

Lapset ovat siitä erikoisia sairastajia, että silloin kun he ovat riittävän sairaita antaakseen äidille tai isälle työrauhan, he ovat itse asiassa sairaalakunnossa. Monesta rauhallisesta työrupeamasta on myöhemmin maksettu kalliit lunnaat.

Mitähän minunkin päässäni viime viikolla liikkui kun saadakseni sopia rauhassa asiakkaan kanssa koulutuksista annoin Kottaraiselle veljensä kynät ja kasan paperia?

Rauha olohuoneessa oli aivan liian täydellinen, ja työpuheluni aikana ruokailutilan seinään oli ilmestynyt aivan uusi ja Kottaraisen mielestä epäilemättä upea fresko. Freskoihin tepsi mainiosti taikasieni, jota en kuitenkaan uskaltanut kokeilla lasten kasvoihin. Edellisen päivän päähänpisto oli nimittäin ollut kuulakärkikynällä toteutettu kasvomaalaus.

Hyvät työkaverit, uskokaa tai älkää - kyllä työpaikka aina kotiolot voittaa!

Kotona sairaan lapsen kanssa

Työpaikan kahvitunnilla on viime viikkoina taas luotu merkityksellisiä katseita työntekijöiden infotauluun - taasko se on lasten kanssa kotona.

Kun henkilökunnasta suuri osa on jo lähellä eläkeikää tai toisaalta vasta työuransa nousukiitoa aloittavia sinkkuja, ei ihme jos perheellisille ei aina ymmärrystä heru. Silti toivoisin peräti maisteriksi kouluttautuneilta yksinkertaisten laskutoimenpiteiden hallintaa.

Jos perheen kolme lasta sairastaa vatsataudin yksi kerrallaan, voi poissaoloja kertyä pitkälti toista viikkoa. Tai jos oikein huonosti käy ja lapsilla sattuu olemaan jokin pitkäaikaissairaus, lapsi vain on herkempi saamaan infektioita.

Jos työkaverin poissaolot oikein potuttavat, kannattaa ehkä yrittää laajentaa omaa perspektiiviä. Elämänkaaren aikana suurin osa meistä käy läpi erilaisia vaiheita: lasten kasvettua aikaa työnantajalle on taas enemmän. Organisaatiokyky kasvaa kohisten nimenomaan lasten saamisen myötä, sillä vanhemmat ovat erilaisten arjen aikataulujen pyöritysten mestareita.

Miten niin kolmas lapsi

Siitä lähtien kun Kottarainen oppi kävelemään hän on viuhtonut pienillä jaloillaan sisarustensa perässä. Ensimmäisen kikatuksena Kottarainen soi Isoveljelle ollessaan vielä todella pieni vauva. Silloin Velipoika hauskuutti häntä hyppimällä äidin ja isin sängyssä tasajalkaa. Makeimmat naurut on muutenkin aina saanut Velipoika, vaikka hän on sittemmin nostanut pikkusiskon kiusaamisen ihan uudelle tasolle. Ehkäpä hänet myöhemmin palkitaan työstään kunniamerkillä?

Kottaraisen sisarusasema on aina näkynyt myös hänen verbaalisessa kehityksessään. Kottaraisen ensimmäiset järkevät lauseet olivat "odottakaa minua" ja "mulle ensin". Nyt Kottaraisella on suorastaan pakkomielle päästä veljensä kanssa parturiin. Jotakin kivaa parturissa käymisen täytyy olla, sillä sinne Kottaraista ei yleensä oteta mukaan.

Tänään Kottarainen on ollut kotona viettämässä suorastaan tylsää toipilaspäivää. Asetellessaan veturia nukkumaan nukenvaunuihin Kottarainen vilkaisi minua kysyvästi:
"Ei Isoveli ota mun junarataa?" Kottarainen kysyi.
"Velipoika on päiväkodissa." minä vastasin .
"Ei Isi ota mun junarataa? oli seuraava huolenaihe.
"Isi on töissä."
Kottarainen katseli mietteliäänä pöydällä juoksevaa muurahaista ja sitten äitiä.
"Ei muulahainen ota mun junarataa?".

Äidin kultapoika

Keskimmäisen syntymästä on tänään kulunut viisi vuotta. Kolmesta lapsestani Keskimmäinen on se, jonka kanssa äitiyden tähtihetkiä ja onnea on ollut eniten. Kyyninen sosiaalipsykologi minussa sanoo, että kysymys on vain temperamenttien yhteensopivuudesta ja eri sukupuolten jännitteestä. Kultapojassa minua viehättävätkin pitkälti ne ominaisuudet, joihin hänen isässään aikoinaan ihastuin.

Pojan syntymähetkellä olin onnellinen toisella tavoin kuin tyttöjen. Esikoisen syntyessä tunsin vain väsynyttä helpotusta, Kuopuksen kohdalla lähes tyhjyyttä, mutta Keskimmäisen vihaisen karjunnan kuullessani voin kliseisesti sanoa itkeneeni onnesta. Onneksi elämä tarjoaa paljon mahdollisuuksia korjaaamiseen, muutoksiin ja eheytymiseen. Suhteeni tyttöihin on yhtä hyvä kuin keskimmäiseenkin. Yhtä mutkaton se ei kuitenkaan ole.

Keskimmäinen oli rauhallinen, aurinkoinen ja lihava vauva. Esikoisen aikana sain kyllästymiseen saakka kuulla, että lapsi on "liian pieni ja liian laiha". Toisen lapsen kohdalla olimme keskiarvon suhteen suorastaan normaaleja, sillä läskimakkaroiden määrässä Keskimmäinen ylitti kaikki odotukset. Poimuihin ilmestyvää ihottumaa kutsuimme miehen kanssa Lihottumaksi: poika oli yksinkertaisesti niin pullea, että poimujen väliin jäävä nöyhtä aiheutti ihottumaa.

Toistaiseksi viimeiset onnelliset muistoni liittyvät Keskimmäisen vauva-aikaan kesäkuussa 2003. Oli lämmin kesäilta ja lähdin Kultapoika kantoliinassa läheiseen kirjastoon. Muistan ajatelleeni, miten huikaisevan hetken ajan onni ja elämä ovat läsnä juuri tässä hetkessä: alkukesän tuoksuvissa kukissa, rasvaisessa äidinmaitopisarassa pienen pojan huulilla, hikisessä hiussuortuvassa vauvan otsalla. Onni on tässä ja se on minun onneni, minun elämäni.

Jotain hyvääkin

Töistä tullessa kotona haisee aina vaipparoskis. Eteisen lattia on täynnä kenkiä ja Esikoisen ja Esikoisen kavereitten vaatteita sikin sokin. Keittiön tiskipöydällä ei mahdu tekemään mitään, sitä kansoittavat tyhjät kartonkipakkaukset (kirottu kierrätys). Aamupuuro ei lähde kuivuneista kulhoista ilman dynamiittia ja tiskirätti haisee kuin vuoden omaisiaan turhaan odottanut ruumis. Jääkaapissa taudinaiheuttajia on enemmän kuin päivällistarpeita.

Arki-ilta ja kotiintulo nostaa perheenäidin stressipisteet taivaisiin. Kaikilla on nälkä, kaikki ovat väsyneitä ja kaikilla on äidille asiaa. Kun lapsille on saatu ruokaa eteen, esikoisen tuoreimmat kaveridraamat kuunneltu ja tiskipöydän pinta näkyy tavaroiden alta, äidistä alkaa tuntua että tästä(kin) päivästä on mahdollisuus selvitä. Lasten välittömimpien tarpeiden tyydytyksen jälkeen omistamme miehen kanssa loppuillan pyykkihuollolle, lähikaupassa käymiselle ja keskilattiaimuroinnille. Ei mitään kovin hohdokasta elämää.

Toisaalta saan parhaat oivallukseni kotitöideni lomassa. Pohdin kerran Esikoisen huonetta imuroidessani, miten voisin jäsennellä ja selittää työnohjausta ihmiselle, jolle koko työnohjauksen kenttä on vieras. Mietin myös, miten voisin ehkäisevän päihdetyön koulutuksisssa hyödyntää työnohjauksellisiä ja toiminnallisia elementtejä. Nautin imurin hurinasta (se peitti alleen Kottaraisen kirkunan: Keskimmäinen koulutti häntä Isonveljen oikeudella ja isolla kourallaan tapansa mukaan) ja imuroin melkeinpä sadistisella hartaudella ja hyräillen lattialta Hamahelmiä (tiedättehän nuo pikkutyttöjen rakastamat, silitettävät helmet). Yhtäkkiä työnohjaus valkeni minulle aivan uudesta näkökulmasta. Jätin imurin päälle ja menin siltä seisomalta kirjoittamaan uuden jäsennyksen koulutustani varten. Myös moni blogiteksteistäni on syntynyt nimenomaan arkisen puuhailun lomassa.

Kirveelle töitä

Istuin toimenpidetuolissa veri nenästä tursuten kun lääkäri yritti turhaan työntää instrumenttiä läpi nenärustoni. "Ei tästä pääse läpi kirvestä pienemmällä" hän puuskahti ja jätti minut katsomaan oman pääni magneettikuvaa (miehelle täytyy muistaa kertoa, että minulla todistetusti ON aivot) kiiruhtaessaan itse konsultoimaan seniorilääkäriä.

Vanha kunnon kallonporaus olisi taas aika nostaa arvoon arvaamattomaan kun polyyppilimakalvoon ja sen mukanaan tuomaan hirveään paineeseen ja särkyyn ei tepsi mikään: nenän huuhtelu, nenätipat tai voimakas oraalinen kortisoni. Jos kolmen lapsen äidillä on aamuin illoin aikaa nenän merisuolahuuhteluun sarvikuonokannulla (tätä nykyä tuo oudonmallista penistä muistuttava vehje taitaa olla kylpyleluna), hänen täytyy olla jollakin tavoin omituinen. Minä ehdin hädin tuskin pestä hampaani, ja silloinkin joku lapsista roikkuu jalassani. Nenätipat on oikeasti laitettava nenään ylösalaisin, ja tämähän on lapsista todella hauskaa. Kortisonitabletit laittavat minut hikoilemaan kuin sika: vähemmän huvittavaa oli istua syyskuun Päihdepäivillä sen näköisenä kuin kärsisin vuosikymmenen krapulasta.

Kolmen tunnin odotus ja verisen toimenpiteen kestäminen kiltisti palkittiin. Seniorilääkärin päätöksestä leikkaukseni siirtyy kiireellisyysluokkaan yksi ja jo ensi viikolla saatan olla leikkauksessa. Maltan tuskin odottaa lauluääneni kirkastumista, kun sameat tummentumat höylätään pois naamataulustani.

Kaupan päälle haukut

Parikymmentä vuotta vihotellut niska vei viimeinkin lääkärin kautta OMT-fysioterapeutille. Pää oli pitkään kääntynyt jäykästi, niska-hartia-seutua särkenyt ja migreeni kiusannut, mutta herätyksen koin siinä vaiheessa kun katua ylittäessäni jouduinkin jo kiertämään koko vartaloa. Pää ei enää kääntynyt vasemmalle ollenkaan.

Fysioterapeutti oli kehuttu ja ajat varattu pitkälle eteenpäin. Päteväkin varmasti, ja muutamalla rusautuksella hän laittoi kuntoon niin niskan kuin selänkin. Kaksi kertaa pitäisi vielä tulla ja mukaan saisin jumppaohjeita.

Kaupan päälle fyssari haukkui asiakkaansa. Ryhtini oli törkeän huono ja olin anteeksiantamattomalla tavalla laiminlyönyt itseni hoitamisen. Kyyneleet poskille valuen kuuntelin nöyrästi ansaitsemani saarnan, puuttui vain, että olisin kysynyt "oliko vielä jotakin" ja lähdin.

Vasta kotona ihmettelin itselleni epätyypillistä tapaa reagoida. Yleensä puolustan paitsi itseäni myös muita heikkoja.

Mutta mitä sanoa ammattilaiselle, jonka mielestä juuri hänen asiansa on se kaikkein tärkein (niinhän se jokaiselle on)?Pitäisikö selitellä, pyytää anteeksi? Miten olen saattanut laiminlyödä itseäni?

Löytyykö syy lyhistyneeseen ryhtiini kenties lapsuudesta, jolloin äiti ainakin teki parhaansa lytätäkseen tyttärensä itsetunnon?Vai johtuuko se kenties viimeisestä kahdeksasta vuodesta, joiden aikana olen joko ollut raskaana tai imettänyt ja joiden aikana joku Lintusistamme on nukkunut kainalossani?Vai onko syy siinä, että en ole jaksanut tai pystynyt hoitamaan kuntoani lasten tai oman sairasteluni takia? Olisiko fyssarin eteen pitänyt lätkäistä käyttämäni mummojen lääkedosetti?Sen hankinta tuli ajankohtaiseksi kun tajusin, etten enää millään ilveellä pysy kärryillä siitä, olenko ottanut kaikki lääkkeeni.

Ylipainoinenkin olen. Viime viikkoihin asti olen jaksanut ruoskia itseäni tuosta inhottavasta ja vieraantuntuisesta rasvasta vyötärölläni. Vyö on lyhyt, mutta elämän kai pitäisi olla pitkä - ettei kävisi kuten isälleni ja isänäidilleni, jotka kakk0styypin diabetes korjasi ennen aikojaan.

Keskimmäinen totesi muutama viikko sitten iloisesti katsellessaan minua suihkussa: "Äiti, sulla on liian iso maha, liian isot reidet ja liian pitkät tissit". Vartalostani olen kuitenkin ylpeä: siihen on luonto vahvalla kädellä piirtänyt jälkensä: tällä ruumiilla minä olen lapseni kantanut ja synnyttänyt, näillä rinnoilla olen lapseni pitkään ja hartaasti imettänyt.

Neljäkymppiä voisi olla hyvä aika opetella armollisuutta itseään kohtaan.

Pelastavia enkeleitä

Apu tuli viime keväänä lähelle kahden vanhan työkaverin ja ystävän muodossa. Nämä Tädit tulivat muitta mutkitta meille kotiin, missä istuin hautomassa mustia ajatuksiani.

Täti Ruskea vei minut Esikoisen ja Kottaraisen kanssa kylpylään ja antoi yhdeksi keväiseksi viikonlopuksi muutakin ajateltavaa kuin asiat, joissa olin mielestäni elämässäni epäonnistunut täydellisesti. (Jokainen, joka on joskus ollut masentunut sairauden kriteerit täyttävällä tavalla tietää, että masentuneen ajatukset ovat makaaberilla tavalla synkkiä. Epäonnistumisten lista oli siis pitkä). Saatoin miettiä kokonaisia päiviä, kumpi olisi lapsilleni pahempi vaihtoehto: se, että heillä olisi minunkaltaiseni äiti vaiko se, että äiti kuolisi heiltä oman käden kautta. Ulkonaisesti minusta tuskin näki, että olin masentunut: koti oli hoidettu, lapset samoin. Yhdellekään ihmiselle en asioistani ollut avautunut enkä vieläkään muista mikä oli se sattuman oikku, joka sai minut Täti Ruskealle puhumaan.

Täti Sinipunaisen (joka oikeasti on Täti Ruskean sisko) hieman sadunhohtoiseen elämään kuuluu kaupunkiasunto Eirassa, kesämökki Tammisaaressa, hollantilainen merikapteenimies ja tämän kaksi taloa, toinen Afrikassa ja toinen Espanjassa. Meidänkin elämäämme tuli häivähdys satua, missä kaikki on mahdollista kun kesäkuun alussa matkustimmeEspanjan taloon Välimeren rannalle ja vietimme siellä kymmenen päivää. Oma kuntoni oli vielä niin huono, että loma oli silkkaa hengissä selviytymistä: isommille lapsille se oli kuitenkin ihmeellinen seikkailu. Minulle matkan paras muisto on hetki ennen koneen nousua: kaikki istuivat köytettyinä kiinni istuimiinsa, minun ei tarvinnut enkä voinutkaan tehdä mitään.

Lapset saivat ja saavat edelleen Tädeiltä jotakin, mitä pelkästä sunnuntai-isovanhemmuudesta kiinnostunut anoppini ei lapsenlapsilleen ole voinut tarjota: arkista välittämistä, yökyläilyjä mökillään Tammisaaressa ja Täti Ruskean kotona Espoossa. Lapset tarvitsevat ympärilleen paljon aikuisia, ja kaiken huolen ja sairastelun ohentama turvaverkko oli saanut Tädeistä kipeästi kaipaamaansa paikkausta. Tärkeintä minulle on, etteivät Tädit ole lasteni elämässä vierailijoita, vaan pysyviä ja tärkeitä ihmisiä. Lasten ja Tätien suhde on irrallaan minun ja Tätien suhteesta: voin riidellä Tätien kanssa ja siitäkin huolimatta Esikoinen voi soitella ja sirkutella 8-vuotiaan höpötyksiään Täti Ruskealle. Aivan uusi ja ihmeellinen asia minulle, jonka omassa äitisuhteessa ei ollut ainuttakaan normaalia asiaa.

Rauha

Kaksi viikkoa tasaajia takana, masennuslääkkeen olen ajanut alas melkein kokonaan. Poissa on sietämätön levottomuus, pakko tauotta tehdä jotakin. Poissa on luonnoton mielialan nousu - kuin sisäinen, pakottava tarve pomppia trampoliinilla. En muista, koska olisin tuntenut itseni näin rauhalliseksi olematta kuitenkaan väsynyt tai tokkurainen lääkkeistä - ehkä kymmenen vuotta sitten?

Yritin kyllä vuosien mittaan selittää olojani lääkäreille. Kierrokset vähenevät kun masennuslääke alkaa vaikuttaa, sanoi työterveyslääkäri. Ala kuunnella musiikkia ja käy kävelyllä miehesi kanssa , sanoi kunnianarvoisa ylilääkäri. (Ylilääkäri hermostui ja alkoi nimitellä minua mahdottomaksi ihmiseksi kun huomautin, etten voi jättää lapsia yksin kävelyjen ajaksi). Sinulla on vain paljon stressiä, sanoi empaattinen yleislääkäri. Totta, mutta mikään ei selittänyt jatkuvaa ilotulitusta aivoissani. Kaikkea en ehkä uskaltanut hulluksi leimautumisen pelossa kertoakaan: esim. sitä, miten lukiessani jonkun sanan aivoni väistämättä assosioivat sanasta laulun, joka puolestaan välittömästi alkoi soida päässäni.

Ehkä olenkin hullu, mutta se ei enää tunnu olevan se pääasia. Pääasia on, että päässäni on tällä hetkellä kohtuullisen rauhallista.