Olen aina inhonnut kevättä. Vihaan jatkuvaa, häikäisevää valoisuutta, hyvällä tuulella olevia ihmisiä ja jatkuvaa hyvästä ilmasta puhumista. (Todellisuudessa ilma ei edes ole hyvä, vaan astmaatikon näkökulmasta ilmanlaatu on keväisin katastrofaalisen huono.)
Heti kun valon määrä lisääntyy, yöuneni menevät sekaisin. Vaikka olisin miten hyvänsä väsynyt, ei uni tule iltaisin, ei lääkkeillä, pimennysverholla eikä varmaan nuijanukutuksellakaan. Uusi diagnoosi toi selvyyttä tähänkin ilmiöön.
Kaikki sairauteni pahenemisvaiheet ovat ajoittuneet kevääseen. Viime kevään paha romahdus ja loppuunpalaminen tapahtui huhtikuussa, ja vasta heinäkuussa alkoi näyttää siltä että tästäkin on mahdollista selvitä hengissä, ehkäkä jopa työkuntoisena.
Kottaraisen odotusaikana makasin maalis-huhtikuun sairaalassa oksentamassa. Myös lapsuudessani keväisin tapahtui poikkeuksellisen paljon ikäviä asioita. Tai sitten vain muistan ne tavanomaista selvemmin. Keväisin vanhemmat riitelivät tavallista railakkaammin. Muistan myös yhden vapun, jolloin äiti pisti ensin asunnon remonttiin ja sen jälkeen itsensä vatsahuuhtelukuntoon.
Astmaatikolle kevät ei ole helppoa. Esikoisen kanssa yskimme iltaisin kilvan hiekoitushiekkaa keuhkoistamme, ja koulussa saan selittää allergioita ymmärtämättömälle opettajalle, miksi luokkaan ei ole hyvä tuoda mitään kukkivaa.
Kannan apteekista Esikoiselle tavanomaisten astmalääkkeiden lisäksi silmätippoja, nenäsuihkeita ja antihistamiineja ja kiroan samalla ilmaan jauhautuvia edellisvuotisia koiranjätöksiä. Oma oloni allergian kanssa helpottaa kun leppä lopettaa kukintansa ja kaupunki saa viimein kadut pestyä, mutta Esikoisen todellinen koetinkivi on koivun kukinta touko-kesäkuun vaihteessa.
Hypomaanikon mieli alkaa rauhoittua kun luonnon kiihkein kasvukausi on alkukesästä ohi. Keväässä on jotakin samalla tavoin äärimmäistä kuin kaamoskaudesskin: herkkä mieli ei vain kestä vaihteluita täydellisestä pimeydestä jatkuvaan valoon ja sirkutukseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mä vihaan, todellakin, vihaan kevättä, "ihanaa" auringonpaistetta, "fantastisia" ilmoja ja niitä innostuneen iloisia ihmisiä. Keväisin olen ahdistunut, masentunut ja synkkyyten vaipunut. Kesällä alan piristyä ja syksyisin (yleensä) olen parhaimmillani.
Äitini oli bipolaarinen, minä tiettävästi en, vaikka diagnosoituja masennusjaksoja takana onkin. Monet näistä tunnustuksistasi ovat kovasti tuttuja juttuja, meissä on paljon samaa.
(Tiedät varmaan kuka olen, vaikka en käytä tässä nyt blogistani ja muista yhteyksistä tuttua nimmaria, vaan työkaverin minusta käyttämää lempparia, joka on johdettu omasta nimestäni ja sopii tuon Erkin kanssa hyvin yksiin :)
Tunnistin kyllä heti, kenestä on kysymys. Mara sopii hyvin Erkkiin, joka on parhaan ystäväni minulle vuosikausia sitten antama lempinimi. Ystäväni puolestaan on lempinimeltään Irma, tarkemmin ottaen perhepäivähoitaja Irma Ryhänen.
On kerta kaikkiaan helpottavaa kuulla, että joku muukin ehkä mieluiten hyppäisi suoraan kevään yli ja jättäisi tämän piinaavan kaulakiikkuvuodenajan elämättä.
Lähetä kommentti