Istuin toimenpidetuolissa veri nenästä tursuten kun lääkäri yritti turhaan työntää instrumenttiä läpi nenärustoni. "Ei tästä pääse läpi kirvestä pienemmällä" hän puuskahti ja jätti minut katsomaan oman pääni magneettikuvaa (miehelle täytyy muistaa kertoa, että minulla todistetusti ON aivot) kiiruhtaessaan itse konsultoimaan seniorilääkäriä.
Vanha kunnon kallonporaus olisi taas aika nostaa arvoon arvaamattomaan kun polyyppilimakalvoon ja sen mukanaan tuomaan hirveään paineeseen ja särkyyn ei tepsi mikään: nenän huuhtelu, nenätipat tai voimakas oraalinen kortisoni. Jos kolmen lapsen äidillä on aamuin illoin aikaa nenän merisuolahuuhteluun sarvikuonokannulla (tätä nykyä tuo oudonmallista penistä muistuttava vehje taitaa olla kylpyleluna), hänen täytyy olla jollakin tavoin omituinen. Minä ehdin hädin tuskin pestä hampaani, ja silloinkin joku lapsista roikkuu jalassani. Nenätipat on oikeasti laitettava nenään ylösalaisin, ja tämähän on lapsista todella hauskaa. Kortisonitabletit laittavat minut hikoilemaan kuin sika: vähemmän huvittavaa oli istua syyskuun Päihdepäivillä sen näköisenä kuin kärsisin vuosikymmenen krapulasta.
Kolmen tunnin odotus ja verisen toimenpiteen kestäminen kiltisti palkittiin. Seniorilääkärin päätöksestä leikkaukseni siirtyy kiireellisyysluokkaan yksi ja jo ensi viikolla saatan olla leikkauksessa. Maltan tuskin odottaa lauluääneni kirkastumista, kun sameat tummentumat höylätään pois naamataulustani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti