Parikymmentä vuotta vihotellut niska vei viimeinkin lääkärin kautta OMT-fysioterapeutille. Pää oli pitkään kääntynyt jäykästi, niska-hartia-seutua särkenyt ja migreeni kiusannut, mutta herätyksen koin siinä vaiheessa kun katua ylittäessäni jouduinkin jo kiertämään koko vartaloa. Pää ei enää kääntynyt vasemmalle ollenkaan.
Fysioterapeutti oli kehuttu ja ajat varattu pitkälle eteenpäin. Päteväkin varmasti, ja muutamalla rusautuksella hän laittoi kuntoon niin niskan kuin selänkin. Kaksi kertaa pitäisi vielä tulla ja mukaan saisin jumppaohjeita.
Kaupan päälle fyssari haukkui asiakkaansa. Ryhtini oli törkeän huono ja olin anteeksiantamattomalla tavalla laiminlyönyt itseni hoitamisen. Kyyneleet poskille valuen kuuntelin nöyrästi ansaitsemani saarnan, puuttui vain, että olisin kysynyt "oliko vielä jotakin" ja lähdin.
Vasta kotona ihmettelin itselleni epätyypillistä tapaa reagoida. Yleensä puolustan paitsi itseäni myös muita heikkoja.
Mutta mitä sanoa ammattilaiselle, jonka mielestä juuri hänen asiansa on se kaikkein tärkein (niinhän se jokaiselle on)?Pitäisikö selitellä, pyytää anteeksi? Miten olen saattanut laiminlyödä itseäni?
Löytyykö syy lyhistyneeseen ryhtiini kenties lapsuudesta, jolloin äiti ainakin teki parhaansa lytätäkseen tyttärensä itsetunnon?Vai johtuuko se kenties viimeisestä kahdeksasta vuodesta, joiden aikana olen joko ollut raskaana tai imettänyt ja joiden aikana joku Lintusistamme on nukkunut kainalossani?Vai onko syy siinä, että en ole jaksanut tai pystynyt hoitamaan kuntoani lasten tai oman sairasteluni takia? Olisiko fyssarin eteen pitänyt lätkäistä käyttämäni mummojen lääkedosetti?Sen hankinta tuli ajankohtaiseksi kun tajusin, etten enää millään ilveellä pysy kärryillä siitä, olenko ottanut kaikki lääkkeeni.
Ylipainoinenkin olen. Viime viikkoihin asti olen jaksanut ruoskia itseäni tuosta inhottavasta ja vieraantuntuisesta rasvasta vyötärölläni. Vyö on lyhyt, mutta elämän kai pitäisi olla pitkä - ettei kävisi kuten isälleni ja isänäidilleni, jotka kakk0styypin diabetes korjasi ennen aikojaan.
Keskimmäinen totesi muutama viikko sitten iloisesti katsellessaan minua suihkussa: "Äiti, sulla on liian iso maha, liian isot reidet ja liian pitkät tissit". Vartalostani olen kuitenkin ylpeä: siihen on luonto vahvalla kädellä piirtänyt jälkensä: tällä ruumiilla minä olen lapseni kantanut ja synnyttänyt, näillä rinnoilla olen lapseni pitkään ja hartaasti imettänyt.
Neljäkymppiä voisi olla hyvä aika opetella armollisuutta itseään kohtaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Sulla sitten on sana hallussa. Ihanaa lukea tekstejäsi ja kokea samaistumisen tunnetta.
Ja minulle keskimmäisesi ikäinen esikoiseni sanoi : "Äiti, on ihanaa kun sä olet paksu! Kuinka paksu sä oikein olet?" Lapset osaavat olla sitten herttaisia ;)
Pitäiskös meidän joskus vertailla dosettejamme? ;) Mulla kirkkaanpunainen, ja joka lokerossa jotakin nappia.
Voidaan jopa vaihdella nappeja:-)
Lähetä kommentti