Naamaremontissa

Viikko sitten tiistaina makasimme Mäkisen mummon kanssa sairaalavaatteissa odottamassa leikkaussaliin Noutajaa, joka ei millään meinannut tulla. Onneksi mummo, eläkkeellä oleva sairaanhoitaja, oli oikein hauskaa juttuseuraa.

Olimme molemmat saapuneet Korvaklinikalle jo hyvissä ajoin aamukahdekselta, mutta yhdeltätoista kummallekaan ei vielä ollut tapahtunut verenpainemittausta kummempaa. Siloposkinen Janipetteri-lääkäri kävi sentään tervehtimässä.

Puoli kahdentoista tienoilla sain esilääkityksen, jonka kanssa minulla oli hauskaa tunnin verran. Mäkiskä kärrättiin saliin patiin poistoonsa (terveisiä sinne Malmille, pidän peukkuja ettei patti olisi pahanlaatuinen) puolilta päivin, mutta minä sain odotella leikkauspöydälle pääsyä vielä pari tuntia.

Salissa kaikki alkoi tuttuun tapaaansa sillä, ettei minulle millään saatu kanyyliä mihinkään. (Odottaessani Kottaraista makasin yhden kevään Jorvissa oksentamassa. Sairaalassaoloni aikana minulle tulivat tutuiksi talon anestesialääkärit, sillä tippaa ei kuivuneeseen käteeni saanut muu kuin erikoislääkäri). Olo oli jo valmiiksi kohtalaisen epämiellyttävä ja esilääkitys haihtunut taivaan tuuliin.

Kun molemmat kädet oli saatu pisteltyä täyteen reikiä ja tippa saatu laitettua, aloitettiin nenän puudutus. Paitsi että sekään ei onnistunut - tämäkin oli tapahtunut aiemmin poskiontelopunktioissa.

En ole erityisen toimenpidekammoinen ihminen enkä voi sanoa pelkääväni kipua. Kun nenän puutumisen sijasta puutumaan lähtikin _kurkku_ jonne puudute hiljalleen valui, aloin tuntea hienoista paniikkia. Varsinkin kun kasvoni vielä oli peitetty lähes kokonaan kankaalla. Sairaanhoitajat onneksi selostivat minulle jatkuvasti tekemiään toimenpiteitä ja antoivat minulle lisää niin rauhoittavia kuin kipulääkkeitäkin.

Ilman kokeneita ja rauhoittelevia sairaanhoitajia olisin luultavasti yrittänyt sännätä karkuun kesken toimenpiteen, sillä nuoren lääkärin kärsivällisyyden päälle moiset keskeytykset alkoivat käydä. Lääkäri alkoi jo ehdotella yleisanestesiaa, josta sairaanhoitajat kuitenkin puhuivat hänet ympäri. Yleisanestesiassa verenvuodonriski on suurempi, näin minulle kerrottiin etukäteen.

Kun hankala potilas viimein oli saatu riittävän puutuneeksi ja sedatoiduksi, saattoi itse toimenpide alkaa. Jotta kaikki ei kuitenkaan olisi ollut liian helppoa, ilmeni, että nenässä oli jotakin anatomisesti poikkeavaa. Paikalle kutsuttiin seniorilääkäri, jonka avustuksella leikkausta pystyttiin jatkamaan. Poskiontelosta tehtiin myös poikkeava löydös, josta lähetettiin koepala tutkittavaksi - tästä lääkäri ei pitänyt tarpeellisena informoida potilasta.

Kaiken kaikkiaan leikkaus tuntui kestävän todella kauan. Heräämöön vietäessä kiitin sydämellisesti erityisesti sitä sairaanhoitaja-parkaa, jonka kättä olin toimenpiteen aikana puristanut ja kysyin samalla, oliko toimenpide ollut pitkä. Leikkaukseni oli kestänyt miltei neljä tuntia - kaksi kertaa normaalia kauemmin.

Vasta seuraavana päivänä muistin, mitä olin juuri ennen leikkausta kysynyt lääkäriltä - pääsenhän varmasti 6.4 laulamaan Palestrinan Messua.

Kaksi päivää leikkauksen jälkeen olin jo laulamassa Palestrinan Missa Brevistä. Kuumeisena, lääkittynä ja hiukan huonovointisenakin, mutta hyvin onnellisena.