Töistä tullessa kotona haisee aina vaipparoskis. Eteisen lattia on täynnä kenkiä ja Esikoisen ja Esikoisen kavereitten vaatteita sikin sokin. Keittiön tiskipöydällä ei mahdu tekemään mitään, sitä kansoittavat tyhjät kartonkipakkaukset (kirottu kierrätys). Aamupuuro ei lähde kuivuneista kulhoista ilman dynamiittia ja tiskirätti haisee kuin vuoden omaisiaan turhaan odottanut ruumis. Jääkaapissa taudinaiheuttajia on enemmän kuin päivällistarpeita.
Arki-ilta ja kotiintulo nostaa perheenäidin stressipisteet taivaisiin. Kaikilla on nälkä, kaikki ovat väsyneitä ja kaikilla on äidille asiaa. Kun lapsille on saatu ruokaa eteen, esikoisen tuoreimmat kaveridraamat kuunneltu ja tiskipöydän pinta näkyy tavaroiden alta, äidistä alkaa tuntua että tästä(kin) päivästä on mahdollisuus selvitä. Lasten välittömimpien tarpeiden tyydytyksen jälkeen omistamme miehen kanssa loppuillan pyykkihuollolle, lähikaupassa käymiselle ja keskilattiaimuroinnille. Ei mitään kovin hohdokasta elämää.
Toisaalta saan parhaat oivallukseni kotitöideni lomassa. Pohdin kerran Esikoisen huonetta imuroidessani, miten voisin jäsennellä ja selittää työnohjausta ihmiselle, jolle koko työnohjauksen kenttä on vieras. Mietin myös, miten voisin ehkäisevän päihdetyön koulutuksisssa hyödyntää työnohjauksellisiä ja toiminnallisia elementtejä. Nautin imurin hurinasta (se peitti alleen Kottaraisen kirkunan: Keskimmäinen koulutti häntä Isonveljen oikeudella ja isolla kourallaan tapansa mukaan) ja imuroin melkeinpä sadistisella hartaudella ja hyräillen lattialta Hamahelmiä (tiedättehän nuo pikkutyttöjen rakastamat, silitettävät helmet). Yhtäkkiä työnohjaus valkeni minulle aivan uudesta näkökulmasta. Jätin imurin päälle ja menin siltä seisomalta kirjoittamaan uuden jäsennyksen koulutustani varten. Myös moni blogiteksteistäni on syntynyt nimenomaan arkisen puuhailun lomassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti