Keskimmäisen syntymästä on tänään kulunut viisi vuotta. Kolmesta lapsestani Keskimmäinen on se, jonka kanssa äitiyden tähtihetkiä ja onnea on ollut eniten. Kyyninen sosiaalipsykologi minussa sanoo, että kysymys on vain temperamenttien yhteensopivuudesta ja eri sukupuolten jännitteestä. Kultapojassa minua viehättävätkin pitkälti ne ominaisuudet, joihin hänen isässään aikoinaan ihastuin.
Pojan syntymähetkellä olin onnellinen toisella tavoin kuin tyttöjen. Esikoisen syntyessä tunsin vain väsynyttä helpotusta, Kuopuksen kohdalla lähes tyhjyyttä, mutta Keskimmäisen vihaisen karjunnan kuullessani voin kliseisesti sanoa itkeneeni onnesta. Onneksi elämä tarjoaa paljon mahdollisuuksia korjaaamiseen, muutoksiin ja eheytymiseen. Suhteeni tyttöihin on yhtä hyvä kuin keskimmäiseenkin. Yhtä mutkaton se ei kuitenkaan ole.
Keskimmäinen oli rauhallinen, aurinkoinen ja lihava vauva. Esikoisen aikana sain kyllästymiseen saakka kuulla, että lapsi on "liian pieni ja liian laiha". Toisen lapsen kohdalla olimme keskiarvon suhteen suorastaan normaaleja, sillä läskimakkaroiden määrässä Keskimmäinen ylitti kaikki odotukset. Poimuihin ilmestyvää ihottumaa kutsuimme miehen kanssa Lihottumaksi: poika oli yksinkertaisesti niin pullea, että poimujen väliin jäävä nöyhtä aiheutti ihottumaa.
Toistaiseksi viimeiset onnelliset muistoni liittyvät Keskimmäisen vauva-aikaan kesäkuussa 2003. Oli lämmin kesäilta ja lähdin Kultapoika kantoliinassa läheiseen kirjastoon. Muistan ajatelleeni, miten huikaisevan hetken ajan onni ja elämä ovat läsnä juuri tässä hetkessä: alkukesän tuoksuvissa kukissa, rasvaisessa äidinmaitopisarassa pienen pojan huulilla, hikisessä hiussuortuvassa vauvan otsalla. Onni on tässä ja se on minun onneni, minun elämäni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti