Pelastavia enkeleitä

Apu tuli viime keväänä lähelle kahden vanhan työkaverin ja ystävän muodossa. Nämä Tädit tulivat muitta mutkitta meille kotiin, missä istuin hautomassa mustia ajatuksiani.

Täti Ruskea vei minut Esikoisen ja Kottaraisen kanssa kylpylään ja antoi yhdeksi keväiseksi viikonlopuksi muutakin ajateltavaa kuin asiat, joissa olin mielestäni elämässäni epäonnistunut täydellisesti. (Jokainen, joka on joskus ollut masentunut sairauden kriteerit täyttävällä tavalla tietää, että masentuneen ajatukset ovat makaaberilla tavalla synkkiä. Epäonnistumisten lista oli siis pitkä). Saatoin miettiä kokonaisia päiviä, kumpi olisi lapsilleni pahempi vaihtoehto: se, että heillä olisi minunkaltaiseni äiti vaiko se, että äiti kuolisi heiltä oman käden kautta. Ulkonaisesti minusta tuskin näki, että olin masentunut: koti oli hoidettu, lapset samoin. Yhdellekään ihmiselle en asioistani ollut avautunut enkä vieläkään muista mikä oli se sattuman oikku, joka sai minut Täti Ruskealle puhumaan.

Täti Sinipunaisen (joka oikeasti on Täti Ruskean sisko) hieman sadunhohtoiseen elämään kuuluu kaupunkiasunto Eirassa, kesämökki Tammisaaressa, hollantilainen merikapteenimies ja tämän kaksi taloa, toinen Afrikassa ja toinen Espanjassa. Meidänkin elämäämme tuli häivähdys satua, missä kaikki on mahdollista kun kesäkuun alussa matkustimmeEspanjan taloon Välimeren rannalle ja vietimme siellä kymmenen päivää. Oma kuntoni oli vielä niin huono, että loma oli silkkaa hengissä selviytymistä: isommille lapsille se oli kuitenkin ihmeellinen seikkailu. Minulle matkan paras muisto on hetki ennen koneen nousua: kaikki istuivat köytettyinä kiinni istuimiinsa, minun ei tarvinnut enkä voinutkaan tehdä mitään.

Lapset saivat ja saavat edelleen Tädeiltä jotakin, mitä pelkästä sunnuntai-isovanhemmuudesta kiinnostunut anoppini ei lapsenlapsilleen ole voinut tarjota: arkista välittämistä, yökyläilyjä mökillään Tammisaaressa ja Täti Ruskean kotona Espoossa. Lapset tarvitsevat ympärilleen paljon aikuisia, ja kaiken huolen ja sairastelun ohentama turvaverkko oli saanut Tädeistä kipeästi kaipaamaansa paikkausta. Tärkeintä minulle on, etteivät Tädit ole lasteni elämässä vierailijoita, vaan pysyviä ja tärkeitä ihmisiä. Lasten ja Tätien suhde on irrallaan minun ja Tätien suhteesta: voin riidellä Tätien kanssa ja siitäkin huolimatta Esikoinen voi soitella ja sirkutella 8-vuotiaan höpötyksiään Täti Ruskealle. Aivan uusi ja ihmeellinen asia minulle, jonka omassa äitisuhteessa ei ollut ainuttakaan normaalia asiaa.