Kolme viikkoa sitten kävelin psykiatrin vastaanotolta uuden diagnoosin ja kokonaan uudentyyppisten lääkkeiden kanssa. Nyt odottelen paitsi leikkaukseen pääsyä myös sitä, mitä ensi viikon laboratoriokokeet tasaajan pitoisuudesta seerumissani sanovat. Entä hoitosuhteeni -mikä se on?
Rahalla saa ja hevosella pääsee. Mikäli rahaa ei ole, voi tietenkin hakeutua paikallisen psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Se kuitenkin tarkoittaa alistumista tiettyihin asiakkaan kyykytyskäytäntöihin.
Työssäkäyvänkin ihmisen on haettava reseptinsä klo 8-15 välillä henkilökohtaisesti. Omasta olosta tai lääkkeiden vaikutuksista tai sivuvaikutuksista ei voi olla minkäänlaista käsitystä (omalla kohdallani tämä johti kahden lääkkeen vaarallisen yhteisvaikutukseen). Työntekijä tietää luonnollisesti _aina_ asiakastaan paremmin, mikä hänelle on parasta. Vastaanotolla toistetaan samoja fraaseja ja välillä nyökytellään päätä muka-ymmärtäväisesti.
Kun kyseiset kivikautiset käytännöt eivät oikein vastaa käsitystäni hyvästä hoidosta, olen käytännössä jäänyt kokonaan oman onneni nojaan.
Koitetaan pärjäillä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kamalaahan se on, että nykyisin julkisella puolella hoidetaan vain akuuttipsykiatriaa, ja hoidotta jää niin helposti. Yksityisellä taas maksaa itsensä kipeäksi, ja saa valita psykiatrinsa, joita on kyllä moneen junaan. Psykiatria on niin vaikea ala, yhdelle hyvä psykiatri on toiselle kauhistus.
Toivotaan nyt kuitenkin, että arvot olisivat parempaan suuntaan ja aivojen ilotulitus vähenemään päin - ja kaikeksi onneksi sä kuitenkin olet sikäli selväpäinen ettei mitään jatkuvaa terapiasuhdetta ole tarvetta hankkia, kunhan kemiallinen puoli on kunnossa.
Niin, pärjäilehän. ;-) Ja pidetään yhteyttä.
Kiitos WT, eipä tässä pärjäilemiselle paljon vaihtoehtoja näy. Ilotulitus on lääkkeiden ansiosta vaimenemaan päin, joten yhteiskuntatieteilijänkin täytyy uskoa joissakin asioissa biologian voimaan. Eipä silti, olen aina uskonutkin.
Lähetä kommentti