Oi aikoja

Kävin pitkästa aikaa ihmettelemässä alempien kansanryhmien viihteeksi mieltämääni menoa Ruotsinlaivalla. Likaiselle ja kuluneelle Viking Mariellalle tuskin olisin mennyt viidentoista vuoden tauon jälkeenkään (vastustan ylipäänsä epäekologista Itämerellä ryyppäämistä), mutta luottamusmieskoulutus järjestettiin vanhanaikaisesti "laivaseminaarina".

TES-tietouden lisäksi aalloilla tuli opiskeltua kansan syvien rivien rentoutumis- ja päännollausmenetelmiä, joista ilmeisesti muistin täydellinen tyhjentäminen riittävällä ryyppäämisellä on edelleenkin kärkisijoilla. En tiedä kuinka hauskaa oli ollut vatsansa buffetin sisäänkäynnin eteen tyhjentäneellä risteilymatkustajalla tai turvallaan jokaisen lasivitriinin kyntäneellä nuorukaisella. Me väsyneet perheenäidit (minun lisäkseni varsinainen luottamusmiehemme) nautimme toki risteilyn tarjoamasta hengähdystauosta kotielämään, mutta krooninen univaje ei totisesti houkuttele ryyppäämään tai bilettämään pikkutunneille.

Ilmeisesti elämässä on kaksi ajanjaksoa jolloin ihminen jaksaa bilettää: nuorena ja keski-ikäisenä. Siinä välissä on pitkä tunneli harmailta tuntuvia, väsyttäviä ja arkisia puurtamisen vuosia lasten kanssa.

Lauantai-iltana olimme jo lähdössä hyttiin yöpuulle kun meitä vastaan tuli iltapukuun pukeutunut, lastenvaunuja työntävä nainen. Vaunuissa olevaa, pientä itkevää vauvaa työnnettiin yökerhoon humalikkojen sekaan. Näky oli niin erikoinen, että kukkahattutätien oli pakko mennä ottamaan asiasta tarkemmin selvää.

Aivan tanssilattian vieressä, pitkässä pöydässä näimme juhlapukuihin sonnustautuneen seurueen. Näkemämme lastenvaunut vauvoineen oli nyt työnnetty kiinni tanssilattiaan. Meteli (yökerhossa oli kohtalaisen kammottavaa elävää "musiikkia") oli korvia huumaavaa, ja vaikka vauvan ääntä ei kuulunut, sen kasvojen väristä ja ilmeistä sekä heiluvista käsistä pystyi jo kauempaa päättelemään, että vauva itki ja oli peloissaan. Seurueessa oli myös muita lapsia, jotka käyttäytymisestään päätellen olivat väsyneitä.

Jonkin ajan kuluttua yksi seurueen naisista lähti nukuttamaan vauvaa yökerhon ovelle. Vauvaa tulikin ihastelemaan yksi jos toinenkin humalainen. Saimme sivustakatsojina kuulla, että vauvalle oli järjestetty laivalla ristiäiset! Se on kovin kätevää kun osa suvusta asuu Suomessa ja osa Ruotsissa. Me olimme sanattomia.

Olen aina pitänyt itseäni alkoholiasenteiltani liberaalina. Edustamani järjestö kannattaa kohtuukäyttöä, ja samalla linjalla olen itse. En kaihda alkoholin kohtuukäyttöä lasteni nähden, ja mielestäni saunasiiderin tai muutaman lasillisen viiniä voi hyvin nauttia lasten nähden.

Mielestäni on kuitenkin tilanteita, joihin alkoholinkäyttö ei sovi ja paikkoja joihin lapsia ei pidä vielä. Kaikki ei nykyisinä moniarvoisuuden aikoinakaan ole sopivaa, terveellistä eikä hyväksyttävää.

Kastejuhla on pienen vauvan juhla, jossa lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi. Se on kristillinen juhla, jonka viettäminen humalaisten ja örveltävien ihmisten joukossa on suorastaan irvokasta. Vauvan ensimmäinen, tärkeä juhla ei voi toimia tekosyynä vanhempien pämppäämiselle.

Kuinka kauas vauvan tarpeista on vieraantunut on vanhempi, joka vie pienen vauvansa paikkaan jossa kovat, äkilliset äänet ja todelliset vaarat (humalaiset, päälle rojahtelevat ihmiset) oikeasti uhkaavat vauvaa?Ihmislapsi on syntyessään orientoitunut pelkäämään nimenomaan kovia ääniä ja putoamista. Meluisa yökerho on pienelle vauvalle aidosti traumatisoiva ja pelottava paikka.

Tautisia ajatuksia

Monin tavoin rankka syksy ei oikein ota hellittääkseen. Viime päivinä olen ollut jaksamiseni äärirajoilla oman ja lasteni sairastamisen kanssa. On päiviä, jolloin itken silkasta väsymyksestä vaikka oma perussairauteni sattuisi jopa olemaan paremmassa vaiheessa. Tilannetta ei yhtään paranna se, että niin esimies kuin työtoveritkin edellyttävät minun hoitelevan työasioita sairaslomalla ja erityisesti sairaita lapsia hoidellessani. Kummallista empatiakyvyn puutetta. Esimies on jopa keksinyt uuden(laittoman) säännön, jonka mukaan hänellä olisi oikeus teettää työntekijöillään töitä myös sairasloman aikana kunhan työnteko ei hidasta paranemista.

Esikoisen siitepölyallergian siedätyshoito on vaatinut meiltä vanhemmilta sinnikkyyttä, olivathan Jorvikäynnit aluksi viikottaisia ja varsinkin opettajan ja esimieheni suhtautuminen nuivaa. Nyt kun tuloksia on alkanut näkyä - Esikoinen voi keväisinkin tyydyttävästi ja lääkityksiä on voitu vähentää - on Kottarainen puolestaan alkanut oireilla rajusti.

Kottaraisen astma on valitettavasti selkeästi rajumpaa sorttia kuin Esikoisen, ja viimeisen kuukauden aikana sairaalalähetteitä on ollut useampia. Äidin yöt ovat kuluneet koiranunta nuokkuessa, sillä tiheäkään lääkitseminen ei ole pitänyt Kottaraisen yskää loitolla eikä hengitystä vapaana. Muistan omasta lapsuudestani hakkaavan yskän ja tikahtuvan hengityksen. En mistään hinnasta haluaisi samanlaisia kokemuksia omille lapsilleni.

Uskaltaako tätä kuiskata ääneen edes omassa blogissaan: onneksi lapsillani on yksityiset sairaskuluvakuutukset!

Tiedän toki, että terveyskeskuksen kautta meille järjestyisi lähete Jorvin lastentautien poliklinikalle, siellä käymme jo Esikoisen siedätyshoidon lääkärikontrollissa.

Tiedän kuitenkin myös, että astmaatikkojen kontrolleja on harvakseltaan. Jos lääkkeiden hoitovaste sattuisi olemaan huono (kaikki lastenlääkärit eivät sattumoisin ole yhtä perehtyneitä astman ja allergioiden hoidossa), saisimme odottaa uutta aikaa pitkään. Kohtaukset (joita meillä on tänä syksynä ollut tiheään) hoidettaisiin luonnollisesti edelleenkin ruuhkaisessa päivystyksessä.

Kaiken kurjuuden keskellä ilahduttaa se, että olen voinut viedä myös Kottaraisen parhaimpana pitämälleni lastenallergologille. Hänen ansiotaan on, että Kottaraisen lääkitys saatiin uuteen uskoon kertaheitolla. On ainakin toivoa siitä, että ärhäkkä astmatulehdus keuhkoissa asettuu ja elimistö sitä kautta alkaa kestää myös muita infektioita paremmin. Tärkeäksi koen myös sen, että lääkäri arvostaa _minun_ näkemystäni siitä, miten mikäkin lääke lapsella on toiminut, millainen lapsen vointi milloinkin on ollut ja millaisia lapsen oireet ovat olleet. Tämä on olennainen osa pitkäaikaisten sairauksien hoitoa - kaikilla lääkäreillä ei vain tunnu olevan samanlaisia taitoja.

Medikalisaation vastustajat ja hyvinvointivaltion puolustajat näkevät perheeni tavassa toimia paljon tuomittavaa. Argumentit ovat minulle tuttuja: jos keskiluokka lakkaa käyttämästä julkisia palveluita, nämä näivettyvät, yksityislääkärit ahneudessaan teettävät vain turhia kokeita ja antavat turhia diagnooseja, yksityisiä palveluita käyttävien käsitykset perustuvat pelkkiin mielikuviin, eivät kokemuksiin. Ja niin edelleen.

Olemme miehen kanssa useasti todenneet, että ilman vakuutuksia jomman kumman meistä olisi lopetettava työntekoa silkan ajanhukan takia. Lasten krooniset sairaudet kuormittavat perhettämme jo niin paljon, että joudun unohtamaan kaikki ylevät periaatteet. Perusterveiden lasten vanhempina tilanne olisi toinen.

Astmaatikkona ja allergikkona tiedän näistä sairauksista niin paljon, että turhia kokeita ja tutkimuksia en ole kokenut meille yhdenkään lääkärin teettäneen. Astman varhainen hoito taas on ensiarvoisen tärkeää: sen avulla koko sairaus voi jopa ajan mittaan parantua.

*

Kunpa joku vielä kertoisi minulle, miksi lasten _ennaltaehkäisevä_ terveydenhuolto on meille verkostottomille vanhemmille tehty suorastaan mahdottomaksi?

Kun perheessä on kolme lasta, tarkoittaa se meidän kohdallamme tänä syksynä kolmea suuhygienistikäyntiä, yhtä neuvolakäyntiä, neljää siedätyshoitokäyntiä, kolmea (kontrolli)astmalääkärikäyntiä, yhtä siedätyshoidon lääkärikäyntiä Jorvissa ja yhtä terveydenhoitojan/opettajan tapaamista astma-asioissa. En tiedä, miten ihmeessä toteutamme nämä käynnit - työajalla ne eivät voi tapahtua.

Vai antaako lasten hampaiden mädäntyä suussa?(Yksi suuhygienistikäynti on jäänyt välistä, myönnettäköön). Ja ajatelkoon opettaja, että olemme niitä lapsistaan piittamatttomia vanhempia?

Tätä kirjoittaessa tuli vielä mieleeen, ettei kukaan muistanut viime keväänä varata Keskimmäiselle kuulontutkimukseen aikaa.

Espoolaisen tunnustus

Myönnän helsinkiläisten silmissä syyllistyneeni rikokseen ihmiskuntaa ja maapalloa vastaan. Asun Espoossa ja näin ollen edistän ilmastomuutosta. Espoolaista saa varsinkin medioissa lyödä kuin vierasta sikaa. Meitä alempaa kastia ovat vain nurmijärveläiset.

Espoon kaupunkikeskukset on ammuttu hajalleen kuin haulikolla. Poikittaisliikenne on parhaimmillaan tyydyttävää, pahimmillaan välttävää. Espoolaisilla on helsinkiläisen toimittajaystäväni sisäpiiritietojen mukaan enemmän kakkos- (vaiko peräti useampia) autoja kuin muilla pääkaupunkiseudulla asuvilla.

Kaikesta edellämainitusta huolimatta asun perheineni Espoossa vapaaehtoisesti ja viihdyn täällä erinomaisesti. Toisin kuin Helsingin Sanomien (helsinkiläis?)toimittaja epäili en ollenkaan koe identiteettiäni uhatuksi sen tosiasian takia, ettei Espoossa ole Helsingin kaltaista "keskustaa". Rakennan identiteeettini aivan muiden asioiden varaan.

Helsinkiläisten on kovin vaikea ymmärtää, että Espoossa on ihan mukava asua. Se on minusta erikoista. Minulle kun ei tuota vaikeuksia ymmärtää, että ihmiset pitävät erilaisista asioista.

Kuuden viikon kesälomallani en käynyt Helsingissä kertaakaan. Mieheni ei ole käynyt Helsingissä moneen vuoteen. Lasteni kummeista kaksi asuu kilometrin sisällä. Samassa lähiössä asuu kaksi ystävääni.

Esikoinen pääsee jo nyt musiikin teoriaan ja säveltapailuun kävellen, ja ensi vuonna hän luultavasti menee jo soittotunneilleenkin yksin -bussilla. Jos löytäisin Espoosta sopivan työpaikan, vaihtaisin nykyisen työni siihen mielihyvin. Sen sijaan asuinpaikkaa en halua vaihtaa. Elämäänsä voi siis aivan hyvin elää myös Espoossa.

Myönnän, ettemme vuonna 2000 asuntoa ostaessamme tulleet ottaneeksi huomioon kaikkia mahdollisia seikkoja, jotka tänä päivänä elämäämme vaikuttavat. Eniten valintaamme vaikutti asunnon huono kunto: se laski asunnon hintaa niin paljon, että saimme reilusti enemmän neliöitä.

Suorien bussiyhteyksien lakkauttaminen ja kaupunkiratauudistus ovat viimeisen kahdeksan vuoden aikana pidentäneet työmatka-aikojani samoin kuin väestön pakkautuminen kasvukeskuksiin. Pahin pullonkaulamme liikenteellisesti on Nokia-Siemens-Networksin suuri toimipiste täällä Espoon Karamalmilla. Uskallan epäillä, että sinne autoissaan matkustavista osa on myös tulossa töihin Espoon ulkopuolelta.

Espoolaisuudestani huolimatta en suostu olemaan helsinkiläisten sylkykuppina. Koska en aja autoa, en ole eläissäni ajanut yhtään kertaan Länsiväylää/Mannerheimintietä tai mitään muutakaan väylää ruuhkauttamaan teitä, tuhoamaan hengitysilmaa tai tukkimaan parkkipaikkoja. Käytän bussia, junaa, ratikkaa ja metroa. Muutenkin perheemme elämäntapa on elämäntilanteeseen nähden riittävän ekologinen. Emme lentele lomalle Thaimaaseen tai laskettele Levillä eikä meillä oli kesämökkiä, jonne tiiviisti ajelisimme. Lasten harrastukset eivät myöskään vaadi epäekologista kuskailua.

Kannatan metroa, kaupunkirakenteen tiivistämistä ja tehokasta joukkoliikennettä - kyllä vain.

Se mitä en kannata, on omien valintojen erinomaisuuden alleviivaaminen muiden valintoja arvostelemalla. On absurdia piikitellä yksittäistä espoolaista päättäjien vuosikymmenten takaisista päätöksistä tai yleistää esim. metronvastustajien mielipiteet koskemaan kaikkia espoolaisia.

Asuinpaikan valinta tapahtuu tietyssä historiallisessa tilanteessa ja siihen liittyy paljon erilaisia tekijöitä. On viisasta, että ympäristöseikat nyt otetaan aiempaa paremmin huomioon. Turhaa jälkiviisastelua on kuitenkin syyllistää ihmisiä valinnoista, jotka on tehty jo aika päiviä sitten.

Lapsi ja pesuvesi

Imetyshörhöpiirieni kautta olen saanut kuulla vanhemmille ja muille maallikoille tarkoitetusta uudesta kirjasta, joka käsittelee lapsen kasvua ja ja kehitystä sekä vanhempien ja pienen lapsen välistä vuorovaikutusta.

Sähköpostituttavani tiesivät kertoa kirjan sisällöstä sen verran, että nimenomaan imetys ja sen merkitys vuorovaikutussuhteelle oli koettu täysin turhaksi. Se oli siis päätetty pudottaa kokonaan pois kirjan aihepiiristä. Perusteluna oli käytetty paitsi imetyksessään mahdollisesti epäonnistuvien äitien pahaa mieltä ja syyllistymistä myös jatkuvasti jankattavaa argumenttia, jonka mukaan imetys ei ole edellytys hyvälle vuorovaikutussuhteelle.

Hanakammin kirjaa työstävässä työryhmässä imetystä on ollut polkemassa lapseton ihminen. Mitä hän mahtaa ylipäänsä tietää imetyksen merkityksestä äidin ja lapsen vuorovaikutukselle?

Vaikka imetys ei luonnollisestikaan ole edellytys hyvän ja lämpimän vuorovaikutussuhteen syntymiselle, onnistunut imetys edistää kiistatta lapsen ja imeväisen kiintymistä ja kiinnittymistä. Sekä eläin- että ihmiskokeista tiedetään imetyksessä erittyvän oksitosiinihormonin aikaansaavan positiivisia ja lämpimiä tunteita ja kiintymystä. On irvokasta ja surullista, että jopa ammatti-ihmiset ovat valmiita kieltämään näin arvokkaan asian merkityksen.

Yhteiskunnassamme on jo riittävästi vallalla ns. etäännyttäviä vauvahoitokäytäntöjä. Viesti siitä, ettei imettäminen vuorovaikutussuhteen kannalta ole tärkeää saattaa monen mielessä kääntyä viestiksi siitä, ettei myöskään vauvan saatavilla oleminen ole tärkeää. Normivauvanhoito-ohjeita ovat monessa neuvolassa vielä nykyäänkin ehdoton määräys nukuttaa vauva omassa sängyssään ja jopa jättää huutava vauva yksin.

Imettäminen on luonnon tapa huijata äiti kiintymään lapseensa ja lapsi poikaselle elintärkeään ihokontaktiin emonsa kanssa. Imeminen ei ole lapselle vain ravintoa. Rottakokeista tiedetään, kuinka suuri merkitys kosketuksella on: emon nuolemista poikasista tuli verrokkiryhmäänsä älykkäämpiä. Tutkimusten mukaan imettävällä äidillä on suurentunut herkkyys imeväisensä tarpeita kohtaan: tämän jos minkä olettaisi maalaisjärjelläkin edistävän äidin ja lapsen välistä vuorovaikutusta.

Suomalaiset äidit ovat hyvin motivoituneita imettämään, mutta tutkimusten mukaan vain harva heistä pystyy imettämään niin kauan kuin haluaisi. Syynä on neuvoloiden, synnytyssairaaloiden ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten kirjava imetystaito - on tuurista kiinni, saako tuore äiti pulmiinsa oikeanlaista apua ja neuvoja. Syyllistämisen pelon sijasta kannattaisi siis panostaa entistä parempaan imetystukeen, sillä useimmille äideille ja vauvoille onnistunut imetys on tärkeä osa varhaista vuorovaikutusta.

Ja jos joku tulee minulle muuta väittämään:-), hän ei voi olla varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntija laisinkaan. Varhainen vuorovaikutus on silloin heitetty pesuveden mukana menemään.

Seksikkäät sairaudet

Julkisuudessa on viime aikoina herkuteltu 26-vuotiaana syöpään kuolleen nuoren näyttelijä-tanssija-lupauksen ja hänen perheensä traagisella tarinalla. Myötätuntoa, kyyneliä ja kynttilöitä on jaettu niin nuoren naisen muistolle kuin hänen avomiehensä ja pienen lapsensa tueksi. Hyvä näin. Toivottavasti tapauksen saama julkisuus on aiheuttanut vainajan omaisille enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kaikilla sairauksilla ei ole syövän kaltaista vetoa tai gloriaa medioissa - eikä ihmisten mielissä. Mielen sairaudet ovat yksi ryhmä, joita sairastavat saavat osakseen ymmärtämättömyyttä ja sydämettömyyttä. En ole vielä missään nähnyt mainoksia Elämä mielisairaille-konsertista.

On itsestään selvää, että syöpäsairaille pyritään etsimään tautiin parhaiten tehoava hoitomuoto. Tautiin sairastuneita -tupakoitsijoita nyt ehkä lukuunottamatta - ei myöskään yleensä syyllistetä sairastumisestaan.

Mielen sairauksissa kuten masennuksessa tai mielialan aaltoiluhäiriössä vain osa lääkäreistä suostuu etsimään potilaalle sopivan lääkkeen. Moni joutuu tyytymään lääkkeeseen, joka on sopimaton, tehoton tai aiheuttaa liikaa sivuvaikutuksia. Taustalla lienee ajatus siitä, että mieleltään sairastuneen kohdalla riittää kunhan vähän hutkitaan sinne päin. Mitä tämä kertoo arvoistamme?

Maallikon taas näyttää olevan vaikea ymmärtää kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvän masennuksen luonnetta. Kun kyseessä on biologispohjainen mielialan säätelyhäiriö, ei positiivinen ajattelu tai elämänasenne valitettavasti riitä.

Kuvaavaa on oma yritykseni lopettaa masennuslääkitys kiusallisten sivuvaikutusten takia: olin välittömästi itsemurhan partaalla, vaikka elämässäni ei edes ollut mitään akuuttia kriisiä tai vakavaa stressitekijää. Ilman tasaavaa lääkitystä vaarana on puolestaan nopeasti hypomania.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuolleisuus on 40%. Siitä suurin osa selittyy korkealla itsemurhakuolleisuudella. Tämän taudin, sen syvien masennusten ja kuluttavien (hypo)manioiden kanssa on siis lähes sietämättömän vaikeaa elää.

Siksi meistä moni lähtee täältä oman käden kautta.

Kymmenen kuukautta kesälomaan

Syyskausi ei perheessämme ole alkanut erityisen hyvin. Auto on rikki, tili miinuksella, lapset sairastelevat ja kotona kaikilla on hermot kireinä.

Jo ensimmäisellä työviikolla aloin pohdiskella vaihtoehtoisia keinoja jättäytyä kokonaan pois työelämästä. Kun viidennen lomaviikon kohdalla suuri osa erilaisista oireistani joko katosi tai ainakin lievittyi huomattavasti, aloin epäillä että ehkä hulluudellani kuitenkin on pääasiallisesti ulkoisia syitä. Koska perheemme aikuisista kumpikaan ei ole sattunut syntymään varakkkaaseen kultalusikkaperheeseen, tarkoittaa kolme lasta ja asunto pääkaupunkiseudulla pakollista pysyttelyä oravanpyörässä vielä 25 vuotta. Useimpina päivinä olen niin väsynyt, etten usko jaksavani elää niin kauan.

Esikoisen koulunvaihto on sujunut hyvin ja huonosti. Hyvää on oikeudenmukainen, tervepäinen ja normaali opettaja, hyvä luokkahenki ja nykyaikainen opetus.

Huonoa puolestaan on se, että Esikoinen ei kesän aikana tunnu kehittyneen yhtään aiempaa huolellisemmaksi eikä koulunkäynti voisi häntä vähempää kiinnostaa. Hän tulee edelleenkin koulusta joko ilman sukkia tai yksi sukka jalassa (minulle ei koskaan ole selvinnyt, mihin ja miksi lapsiparka riisuu sukkiaan kesken koulupäivän), läksyt saattavat olla tehtyinä (useimmiten eivät ole), huone on kuin pommin jäljiltä. Avaimet ja puhelin ovat säännöllisesti hukassa. En myöskään ihmettelisi, vaikka tyttö jonakin päivänä hajamielisyyksissään lähtisi kouluun yöpuvussa.

Esikoinen aiheuttaa minulle paljon huolta ja ahdistusta. Suhteemme on myrskyinen ja muistuttaa jo nyt murrosikäisen ja vanhemman välistä suhdetta. Valitettavasti oma ammattitaustani, kokemukseni ja tilaisuuteni nähdä mitä ns "ammatti-apu" valitettavan usein on estää meitä hakemaan konsultaatiota tilanteeseemme.

Keskimmäisen elämä sujuu seesteisesti normiraivokohtauksia lukuunottamatta. Joskus olen miettinyt, tuleeko hänestä juuri sellainen tutkimusten "keskimmäinen", joka sisaruusasemansa takia kokee jääneensä liian vähälle huomiolle. Kuitenkin Keskimmäisellä on aivan erityinen paikkansa minun sydämessäni, onhan hän ainoa poikani. Jostain syystä meidän keskinäinen suhteemme on myös aina ollut läheinen ja mutkaton. Toivon kovasti, että se sellaisena tulee myös pysymään.

Kottaraisrukka on sairastellut rankasti koko syksyn. Yökaudet olen istunut kuuntelemassa hänen työlästä hengitystään, lääkinnyt astmaa ja tarjonnut lohtua rinnasta. Kohta kolmivuotiaan imetys ei tunnu kummalta eikä turhalta varsinkaan silloin kun rintamaito on ainoa neste, jonka pikku potilas sisäänsä kelpuuttaa.

Oma mieliala on arjen raskauden myötä tipahtanut taas matalalle. Elämä tuntuu olevan yhtä suorittamista eikä levolle tai palautumiselle jää lainkaan aikaa. Työpaikalla ei enää ole aikaa käydä lounaalla, viikonloput ja illat kuluvat kotitöissä. Liikuntasetelit vanhenevat tyhjänpanttina lompakossa, sillä millä ihmeen ajalla 12 tuntia nielevän työpäivän jälkeen enää liikkumaan ehtisi?

Viikon vitutukset

Vietän ns. lomaviikkoa lasten kanssa, mies on töissä. Odotusten mukaisesti viikko on osoittautunut kaikin puolin suorastaan helvetillisen raskaaksi. Ei niinkään lasten takia, vaan mielessäni on ollut monta harmin aihetta. Päätin kokeilla, miltä niiden järjestelmällinen listaaminen tänne blogiin tuntuisi.

1. Kyykyttävä esimies

Minulla on pikkuseikoista nipottamiseen erikoistunut esimies.
Kesäkuun työtunneista leijonanosa meni kaksipäiväisen työmatkan työtuntien hyväksyttämiseen esimiehellä. Matkamääräyslomake (sinänsä absurdi lomake pienessä järjestössä, jossa asiat voitaisiin hoitaa tervettä järkeä käyttämällä) palautui minulle kymmenisen kertaa ennen kuin viimein pääsimme asiasta yhteisymmärrykseen.

Matkan jälkeen esimieheni oli kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin työtunneista ja tämän takia jättänyt hyväksymättä koko matkalaskuni. Hänellä ei ole aikomustakaan hyväksyä matkalaskua nyt kesän aikana (vaikka itse työtunneilla ei ole mitään tekemistä koko matkalaskun kanssa), joten minulla - ikuisesti persaukisella ihmisellä - on nyt omalla luottokorttilaskullani työpaikan maksettavaksi kuuluvia menoja kuten hotellilasku ja junamatka. Olen raivoissani, mutta juuri mitään ei ole tehtävissä. Työpaikalla ei ole ketään, ja tuskin kukaan ammattiliitossakaan keskikesällä päivystää.

2. Naapuruston eläinihmiset

Lähinaapureiksemme on viimeaikoina muuttanut kaksi ns. koiraperhettä. Sinänsä minulla ei allergiastani huolimatta ole mitään koiria vastaan, mutta nykyajan lemmikkiharrastus tuntuu välillä menevän vähän överiksi. Yllätin pari päivää sitten parikymppisen pariskunnan ulkoiluttamassa rotukissaansa lastemme päiväkodin hiekkalaatikolla (!) ja toinen perhe liukui Marketanpuistossa villakoiriensa kanssa lapsille tarkoitetussa liukumäessä. Hei haloo sanon minä.

Kun pihalla juuri makuuhuoneittemme alla (se kuulostaa aivan siltä kuin koirat olisivat meillä sisällä) taukoamatta haukkua louskuuttaa kolme koiraa jopa puolille öin, alkaa minunlaiseni huonounisen ihmisen pinna olla todella tiukalla. Luojan kiitos toinen koiraperheistä on tämän viikon poissa kotoa jonkinlaisella koiraleirillä(!)

3. Uusi allergiaohjelma

Eläimistä pääsenkin kätevästi uuteen allergiaohjelmaan tai paremminkin sen uutisointiin medioissa. Pahoin pelkään, että suuri yleisö näkee allergiaohjelmassa syyn vähätellä vakavia allergioita ja "altistaa" jo valmiiksi allergisia ihmisiä omille lemmikkieläimilleen.

Kaiken kaikkiaan lehtijutut allergiaohjelmasta muistuttavat minua pelottavalla tavalla omasta lapsuudestani 70-luvulla. Silloin kaikki allergiset leimattiin heikkohermoisiksi luulosairaiksi. Allergioita ei juuri tutkittu eikä niitä hoidettu. Allergialääkkeet olivat kamalia, väsyttäviä vanhan polven antihistamiineja. Astmaa sairautena ei ymmärretty eikä sille ollut olemassa minkäänlaista hoitavaa lääkitystä. Astmaatikkoja hoidettiin teho-osastolla ja heitä myös kuoli sairauteensa.

Minä vietin lapsuuden kesäni taatusti nykyallergiaohjelman mukaisesti varpaat mullassa, eläinten parissa - ja kärsin siitä hirvittävästi.

Minua raahattiin eläinhuusholleihin, talliin paskaa luomaan ja heinäpellolle. Henki tuskin kulki, yskitti, ahdisti ja silmät olivat turvonneina kiinni. Kesien jälkeen kaupunkiin palatessani olin niin huonossa kunnossa, että nauramisen jälkeen henki ei kulkenut puoleen tuntiin.

Yhtä kesäistä kananmunahakureissua en unohda ikinä. Olin n. 5-vuotias ja minut (pahasti kananmuna-allerginen lapsi) oli lähetetty läheiseen maalaistaloon kananmunia hakemaan. Takaisin tullessani olin onnistunut kaatumaan ja saamaan kananmunia käsiini, silmiini ja suuhuni. Muistan vieläkin sen pelottavan tunteen kun kurkku, suu ja silmät lähtivät turpoamaan umpeen. Kuin ihmeen kaupalla löysin takaisin mökille ja selvisin allergiareaktiostani hengissä. Ainoa hoito, jonka silloin muistan saaneeni, oli isän kasvoilleni laittama märkä pyyhe.

Unohtumattomia olivat myös koulun DDR-henkiset talviliikuntatunnit. Minä en pärjännyt kenellekään, koska tulipalopakkasissa hiihtäminen ei olemattomassa hoitotasapainossa olevalle astmalle tehnyt hyvää. Olin siis aina hiihtokilpailuissa viimeinen.

Kaikille näille vaivoille ja ainaiselle huonolle ololle löytyi selitys vasta 1980-luvun loppupuolella. Silloin lääketiede, astman ja allergian hoito ja diagnostiikka olivat riittävän kehittyneet ja astma ymmärrettiin keuhkojen tulehdussairaudeksi. Sisareni rohkaisemana hakeuduin 18 vuotta täytettyäni tutkimuksiin Allergiasairaalaan. Sain viimeinkin diagnoosin ja tehokkaat lääkkeet, joiden avulla pärjään tänä päivänä yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin.

Toivon siis, ettei uudessa allergiaohjelmassa heitetä lasta pesuveden mukana pois. Allergisia ihmisiä tulee edelleenkin olemaan eikä heidän oireitaan tule vähätellä tai peräti lisätä esim. väkisin siedättämisellä (lemmikkien raahamisella kauppakeskuksiin ja kirjastoihin). Minun on vaikea uskoa, että allergiadiagnoosi muutamalla kutinalla, lehahduksella tai näppylällä irtoaisikaan. Tai jos irtoaa, syyttävä sormi on syytä osoittaa kohti lääkäreitä, ei vanhempia.

4. PMS-oireet

PMS-oireeni näyttävät menevän yhä vain pahemmiksi. Ensimmäiset kuukautisista varoittavat oireet ovat normaaliakin pahemmat mielialavaihtelut. Muutamaa päivää ennen kuukautisia olo an aivan sietämätön. Minulla on käsien tärinää, hikoilua ja olen kerta kaikkiaan raivoissani. Oireet helpottavat heti kun vuoto alkaa.

Paras ystäväni kertoi saaneensa gynekolog(e)ilta seuraavanlaisia ohjeita: 1) Riittävä lepo, liikunta ja stressinhallinta (tälle nauroimme makeasti - voi miten helppo tämä onkaan meidän perheissämme järjestää), 2) mielialalääkkeet 2 viikkoa ennen kuukautisia (ei sovi ainakaan bipolle), 3) keltarauhashormoni (ystäväni kertoi tämän pahentaneen hikoilua entisestään).

Ilmeisesti kaiken muun lääkärillä ramppaamisen lisäksi tässä on mentävä gynekologillekin. Minua ei nimittäin tällaisena noita-akkana kestä Erkkikään.

5. Työleirikesäloma

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä vitutuksenaiheena on tämä kulumaisilllaan oleva, kesälomaksi kutsumani ajanjakso jatkuvaa ruuanlaittoa, sen jälkien ja lasten jälkien siivoamista, siivoamista ja pyykkäämistä. En tiedä, olenko sorvin ääreen palatessani kenties vielä uupuneempi kuin ennen lomaa.

Olen laskenut, että kahden vuoden kuluttua raatamisen pitäisi jo vähän helpottaa. Kun nyt vain jollakin konstilla siihen asti jaksaisi.

Terveys koetuksella

Viimeisen parin vuoden aikana olen saanut tottua siihen, että mielenterveyteni ei ole ollut tasapainossa. Nyt on totutteleminen siihen ajatukseen, että lähes kymmenen vuoden SSRI/SNRI-masennuslääkitysputki on ollut täysin turha, vahingollinen ja aiheuttanut monenlaista haittaa: mittavien ja jopa vaarallisten sivuvaikutusten lisäksi se on pahentanut minulla vuosia diagnosoimatta ollutta bipolaarihäiriötä ja vauhdittanut mielialavaihteluita.

Tutkimusten mukaan olen se tyypillinen tapaus: vasta n. kuudes psykiatri osaa diagnostisoida tämän häiriön oikein. En usko, että moinen puoskarointi olisi edes mahdollista somaattisella puolella -kyseessähän on suoranainen hoitovirhe - mutta psyykepotilaiden kohdalla lääkärit eivät useinkaan katso asiakseen kuunnella potilaita. Ei siis ihme, että virheellisiä diagnooseja sinne päin -lääkityksineen satelee. Bipolaarihäiriötä kun ei voida verikokeella todeta.

Jotta asiat eivät olisi liian hyvin, myös fyysinen terveyteni on alkanut reistailla reippaasti. Nivelvaivojen lisäksi olen onnistunut saamaan niska-hartiaseutuni ja sittemmin myös selkäni kehnoon kuntoon. Vuosien lasten kantamiset, imetykset, perhepedissä nukkuminen ja imetykset yhdistettynä epäergonomiseen työskentelyasentoon, kehnoon patjaan ja liikunnan puutteeseen ovat saattaneet selkäni sellaiseen tilaan, että viime aikoina aamuinen ylösnouseminen on ollut yhtä helvettiä. Viisasteleva OMT-fysioterapeutti tiesi toki sen minkä itsekin: vuosia olen laiminlyönyt itseni hoitamisen. Valitettavasti minulla on ollut muitakin velvollisuuksia ja kovin, kovin vähän aikaa käytettävissäni itseäni varten. Syksyllä täytyy lisätöistä (useita uusia työnohjauksia) huolimatta yrittää löytää edes yksi kerta viikossa, jolloin pääsen kuntosalille. Yleensä vain kaikki vapaa-aika menee joko kotitöihin tai Esikoisen harrastuksiin.

Kammottavaa on myös vatsani ympärille kertynyt 15 kilon hyllyvä ja taikinamainen ylipaino. Suvussani on sekä sydän- ja verisuonisairauksia että II-tyypin diabetesta. Itse asiassa sekä isänpuoleinen isoäitini että isäni ovat kuolleet diabeteksen aiheuttamiin komplikaatioihin, joten minulla on todellakin syytä laihduttaa. Voin suorastaan fyysisesti pahoin luettuani useammastakin julkaisusta ja naistenlehdestä, minkälaista patologista metaboliaa keskivartalossani jo tapahtuu.

Vielä vuosi sitten olin normaalipainoinen. Sitten halusin katkaista bentsodiatsepiinikierteen ja aloitin järjettömään unettomuuteeni uuden lääkkeen, mirtatsapiinin. Sen tiedetään hyvin yleisesti lisäävän ruokahalua, hidastavan aineenvaihduntaa ja kerryttävän nestettä. Olen kuullut ihmisten lihonneen sillä keskimäärin 10-30 kiloa.

En normaalisti pidä makeasta, mutta aloitettuani mirtatsapiinin käytön aloin syödä makeaa täysin järjettömiä määriä ja päivittäin. Myös muu ruokahalu kasvoi suhteettomasti. Lihosin vuodessa 15 kiloa.

Helmikuussa 2008 lääkecocktailiini lisättiin vielä valproaatti, jolla myös saattaa olla painoa lisäävää vaikutusta, ja nyt minulla on takataskussa masennuskausia varten aiemmin kokeilematon, vanha masennuslääke, mianseriini, joka saattaa myös vaikuttaa ruokahaluun.

(Hoikat) viisastelijat voivat todeta, että vain se minkä suuhunsa laittaa, lihottaa. Allekirjoitan tämän täysin, mutta ruokahaluun ja makeanhimoon vaikuttavien lääkkeiden merkitys painonhallintaan on kiistaton. Olen nähnyt muutaman hoikan ystäväni lihoavan muutamassa kuukaudessa melkoisesti sen jälkeen kun nämä turbolihottajalääkkeet on otettu käyttöön.

Nyt olen ollut ilman mirtatsapiinia kolmisen viikkoa. Tänä aikana en ole syönyt ainuttakaan karkkia, jäätelöä, keksiä tai pullaa, koska makeanhimo loppui samalla kuin lääkkenkäyttökin. Tällä viikolla on jäissä tosin ollut muukin syöminen, sillä vatsatauti ei vain ota lähteäkseen ja voin jatkuvasti pahoin.

Lomanviettoa

Pelastaviksi enkeleikseni ryhtyneet työkaverini (joita tässä blogissa myös Tädeiksi kutsutaan) ovat tänäkin kesänä ojentaneet auttavan kätensä. Avun vastaanottaminen ei aina ole helppoa tai mutkatonta, mutta lasten takia olen niellyt ylpeyteni ja suostunut. Esikoinen ja Keskimmäinen viettivät kesäkuussa vajaan viikon Tätien mökeillä Tammisaaressa Skåldön saarella (aika kului aivan liian nopeasti) ja kesälomalla saamme viettää vajaat kaksi viikkoa Täti Ruskean mökillä. Kiitos kaunis:-)

Ensimmäinen mökkiviikko käynnistyi helvetillisellä pyykinpesulla ja pakkaamisella (mies tietenkin pakkasi lähinnä omat vaatteensa ja hammasharjansa), joka jo sinällään sai miettimään koko mökkioperaation mielekkyyttä.

Lasten riemu perillepäästyä oli kuitenkin rajaton: isommat juoksivat kuin vähämieliset ilosta suunniltaan kolmen mökin ja rannan väliä. Myös Täti Sinipunaisen hollantilaisen aviomiehen laikakoirat olivat suuri ilon ja rakkauden kohde. Toinen koirista otti tavakseen seurata mökillä myös minua, mikä oli hauskaa. Koira-allergiani näyttää iän myötä lievittyneen tai sitten Siperian laika ei satu allergisoimaan juuri minua niin pahasti.

Kottarainen oli viime kesästä kasvanut ja pulmat uudet. Viime kesästä mieleeni on jäänyt lähinnä se, miten väsyneenä ja ahdistuneena lykin rattaita pitkin metsäteitä ja useita kertoja päivässä seisoin kuumassa mökissä laittamassa yhdellä kädellä ruokaa ja yritin toisella kädellä pitää kiukuttelevaa alle 2-vuotiasta pois kaasulieden liekistä. Muistan myös, miten Tädit yhtäkkiä saattoivat ilmoittaa olevansa väsyneitä ja menevänsä nukkumaan (minä olin ollut koko päivän jaloillani lapsi kimpussani, mutta kolmen lapsen äiti EI voi olla väsynyt, ehei ) ja näin ollen kaikki kolme lasta palautuivat minulle. Olin tuolloin yksin ja mies töissä.

Tänä kesänä Kottaraista pelotti korkea heinikko (olenkin unohtanut pitää lapsille punkkisyynin) ja kaksivuotiaan näkökulmasta vaikeakulkuinen maasto. Tämän takia mies ja minä kuljimme koko viikon joko Kottarainen niskassa, hartioilla tai reppuselässä (ja sen selässä kyllä tuntee).

Kottaraisen oma suurin harmistuksenaihe oli kuitenkin se, että toistaiseksi hän on vielä vähän kaikkeen liian pieni ja sisarukset jättävät hänet surutta rannalle ruikuttamaan. "Aina!" onkin nykyään yksi Kottaraisen tyypillisimmistä parahduksista entisten "odottakaa minua" ja "minulle ensin"-klassikoiden lisäksi.

Melkoista työleiriä mökkilomaileminen meidän vanhempien näkökulmasta oli. Kunhan viiden hengen tiskit oli epämukavasti kuumassa keittiössä saatu tiskattua, saikin jo ruveta miettimään seuraavaa ateriaa. Kaasuliesi on tehokas ruuanlaittajan orjuuttaja, sillä pohjaanpalamisen tai tulipalon vaarassa sitä ei voi jättää hetkeksikään yksin. Täytyy myöntää että välillä olin hieman kateellinen kun viereisellä Täti Sinipunaisen viehättävällä mökillä (hän on itsekin mitä viehättävin persoona)nautittiin gourmetherkuista ja istuttiin terassilla. Samanaikaisesti minä väänsin mökissä makkaraperunoita raivoava Kottarainen seuranani ja mies esti rannassa isompia kakaroita tiputtamasta toisiaan mereen ja saamasta ongenkoukkua silmiinsä.

Yhtenä iltana olin luvannut tehdä lapsille muurinpohjalettuja, mikä minusta sinänsä on ihan mukavaa hommaa. Juuri kun seisoin grillillä valmiin taikinani kanssa, alkoi helvetillinen ukonilma ja rankkasade. Grillissä on kyllä katos ja letut säilyivät kuivina, mutta itse kokki olisi kelvannut sellaiseen turistien saappaanheitto-akankanto-ohjelmaan, jossa esitellään kummallisia suomalaisia ilmiöitä. Seisoin litimärkänä ja hytisevänä keskellä sadetta ja ukonilmaa. Mutta letut, ne olivat hyviä.

Mökkilomailussa minulle itselleni sopi parhaiten se, että missään ei ollut nettiä, telkkaria eikä peiliä. Taisinkin olla omimmillani kun kuljin verkkareissani Belka-koira kintereilläni. Katsoin itseäni peilistä ensimmäisen kerran vasta kun lähdimme takaisin Espooseen.

Oman extremelisänsä mökkiviikkoomme toi Kottaraisen kummallinen vatsatauti, johon hän sairastui heti ensimmäisenä yönä. Hän oksensi joka yö, yleensä onneksi vain yhden tai kaksi kertaa. Selkäni ja niskani menivät normaaliakin pahemmin jumiin kun yöt kuluivat koiranunessa peläten ja odottaen, koska Kottarainen taas oksentaisi vieraisiin petivaatteisiin - en tietenkään ollut pakannut mukaan muovitettua froteeta. Päiväsaikaan Kottarainen oli kunnossa, mutta ei syönyt koko viikkoon mitään. Minä pesin yrjöpyykkiä käsin joka aamu kunnes yhtenä aamuna meillä ei ollut enää yhtään lakanaa, minulla puhdasta paitaa tai pyyhettä. Onneksi mies pääsi paikalliseen Toimihenkilöunionin lomakeskukseen pyykille eikä meidän tarvinnut keskeyttää lomaamme.

Kotiin palattuamme tauti tarttui sitten mieheen ja pari päivää myöhemmin minuun, isommat lapset selvisivät terveinä. Olen potenut tautia nyt viisi päivää enkä vieläkään pysty syömään.

Meneehän se loma näinkin.

Lääketitrauksia

Biponi on tuttuun tapaansa heilahtanut masennuksen puolelle. Työterveyslääkärin vastaanottoaika meni keskiviikkona kokonaan itkiessä, ja kotona joudun menemään suihkuun salatakseni itkemiseni muilta perheenjäseniltä. Mieliala ja tulevaisuudennäkymät ovat apeat ja näköalattomat.

Päätimme yhdessä työterveyslääkärini kanssa jälleen kerran rukkailla lääkitystäni - en edes jaksa muistaa, monettako kertaa viimeisen kahden vuoden aikana.

Koska SSRI-lääkkeitä ei nykytiedon valossa pidetä hyvänä vaihtoehtona kaksisuuntaiseen masennukseen, päätimme yhdessä jättää Cipralex®:in vähitellen kokonaan pois ja nostaa sen sijaan tasaajaa (Deprakine®-enterotabletti) peräti 1500 mg:n vuorokaudessa. Bipolääkkeiden lisäksi minulla on käytössä Tyroxin kilpirauhasen vajaatoimintaan, Topimax migreenin estoon ja mielialaa tasaamaan, Panacod nivelkipuihin ja joko Opamox tai Stella unihäiriöihin. Toisinaan joudun myös käyttämään beetasalpaajaa (Propral).

Välillä mietin, voisiko jaksamistani tukemaan löytyä myös jotakin muuta kuin tämä massiivinen lääkearsenaali.

Tunnustuksia

Olen miettinyt, mikä bipolaaritaudissa on pahinta. Tässä viimeaikojen ranking-listani:

Olisiko ykkössijalla se, että elämä tuntuu valuvan täysin hukkaan?Vähäistenkin onnellisuuden ja tyytyväisyyden rippeiden tilalle tulee syvän pettymyksen tunteita, jopa katkeruutta. Eihän tämä ole se elämä, jonka aiemmin itselleni tilasin.

Tunnen epäonnistuneeni erityisesti äitinä. Koska olen tässäkin asiassa valinnut yksin selviämisen tien, minä ja läheiseni (kuten aviomies) arvioivat minua kuten ketä tahansa tervettä ihmistä. Jaksamattomuuteni, mielialavaihteluni ja raivokohtaukseni - ne ovat kaikki heikkouksiani ja osa "vaikeaa luonnettani". Jonkun muun kohdalla ne olisivat osoitus bipolaaritaudista tai ehkäpä vain siitä, mitä puuttelliset sukulaisverkostot ja kohtuuton stressi voivat aiheuttaa. Syyllisyys ja huonommuudentunteet vanhempana aiheuttavat loputtoman noidankehän: kun ei jaksa, mieli on maassa, jonka jälkeen jaksaa vieläkin vähemmän.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa korostetaan usein stressitekijöiden välttämistä. Kukaan ei kuitenkaan ole käytännössä osannut kertoa, miten viisihenkisen, kahden keskituloisen palkansaajan perheessä on mahdollista välttää stressiä ja ottaa rennommin: rahat eivät riitä mihinkään, työmatkat ovat pitkät ja tukiverkostojen puute tekee arjesta raskastakin raskaamman. Minun jaksamiseni on ison, punaisen lääkedosetin varassa. Ilman sitä olisin jo ajat sitten saanut heittää kaiken toivon.

Aiemmin minulla oli suuria odotuksia ammatillisen urani suhteen. Saatuani kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin en ole uskaltanut ajatellakaan työpaikan vaihtoa, sillä mahdollinen loppuunpalaminen ja sairauden paheneminen kummittelevat jatkuvasti mielessä. Ehkä eniten pelkään sitä, että nykyisen lääkityksen lisäksi joudun turvautumaan neurolepteihin: niillä tapetaan ahdistuksen ja psykoottisten oireitten lisäksi valitettavan tehokkaasti myös luovuus. Jo nyt olen huomannut, että tasaavan lääkityksen myötä minulle tyypillinen tapa suhtautua asioihin intensiivisesti on lientynyt. Hypomaniat ovat poissa, mutta onko poissa myös persoonallisuuteni?

Työterveyslääkärini kanssa olen puhunut tällä viikolla kahdesti. Molemmilla kerroilla lääkärini, tuo ihana ihminen, on kehoittanut minua vakavasti jättämään jaksamisen viimeinkin jonkun muun harteille. Osastohoitoa, psykiatrian polia, sähköshokkihoitoa - kaikkea tulisi vakavasti harkita.

Jaksamisen lopettaminen vain on niin vaikeaa ihmiselle, jonka koko elämä perustuu pärjäämiselle. Luultavasti se olisi maailmanloppu.

Juhannuksen vuoristoradalla

Vietimme oman, traditionaalisen perhejuhannuksemme Helsingissä. Meidän perheemme juhannukseen ei kuulu köröttelyä autojonoissa tuhansien muiden perheiden lailla takapenkin tappelua kuunnellen, ei mökkiolosuhteita eikä sukulointia. Kokkoa sen sijaan olemme joka vuosi käyneet katsomassa kävelymatkan päässä Espoon Pitkäjärvellä.

Myös Helsingin keskustaa olemme useana vuonna hämmästelleet juuri juhannuksena. Keskusta on jännittävällä tavalla hiljainen ja kaunis juuri juhannuksena, vaikka yhä useampi kaupunkilainen nykyisin tuntuukin jäävän juhannukseksi kaupunkiin. Retken Kaivopuistoon kruunaa lämpimässä auringonpaisteessa syöty jäätelötötterö.

Juhannuksen viimeiselle vapaapäivälle päätimme ajoittaa Linnanmäkiretken. Mieltä ei paljon lämmittänyt edes tieto siitä, että huvittelukassallamme tukisimme lastensuojelutyötä - niin kallista lystiä laitteissa pyöriminen viisihenkiselle perheelle on.

Kottaraiselle kustannettiin vain kaksi kiskurihintaista laitelippua, mutta tarvetta rannekkeelle olisi jo ollut. Puolikas huvipuistoa luultavasti kuuli, miten hauskaa Kottaraisella Ilmapallokarusellissa ja junassa oli. Toisaalta kenenkään korvat eivät säästyneet myöskään siltä tiedolta, että Kottaraista oli kohdannut suuri vääryys - isosisko ja isoveli pääsivät joka paikkaan, hän ei juuri minnekään. Kaiken kaikkiaan retki oli kuitenkin onnistunut, ja seuraavan kerran laitteissa hyöritäänkin vasta ensi kesänä.

Bipolaarihäiriötä sairastavalle äidille huvipuistovierailu ei tunnu erityisen tarpeelliselta. Arkielämään sisältyy riittävästi vuoristorataa ja vekkulaa, vääristäviä peilejä ja loputonta matkantekoa kummitusjunassa.

Viime päivinä olen miettinyt, miten olisinkaan valmis käymään kauppaa ja vaihtamaan tämän sairauden lähes mihin tahansa vakavaan sairauteen. Harvaan somaattiseen sairauteen liittyy niin paljon syyllisyyttä, häpeää ja tuskaa elämän valumisesta hukkaan sairauden takia. Kun mielialaheiluri taas kerran on heittänyt minut masennuksen syövereihin, ei voi muuta kuin toivoa: löytyisipä huvipuiston nurkasta pieni japanilainen, tasapainon, rauhan ja feng shuin täyttämä puutarha, jossa minunkin mieleni saisi levätä.

Äiti tulee

Esikoiselle ei ole millään löytynyt seuraa eikä hoitopaikkaa kaikiksi yksinäisiksi lomapäiviksi, joten tyttö on vuorotellut äidin ja isin ilona työpaikalla.

Ensimmäinen päivä äidin töissä meni hyvin. Työelämä ja päihteet -konferenssin ruotsinkielisten artikkeleiden ymmärtämisessä äidillä oli pientä keskittymisvaikeutta, muuten yhteistyömme sujui hyvin. Äidin virhe kuitenkin oli antaa tytön syödä välipalaksi pelkkää suklaata.

Kotiin tultaessa vahinko oli jo tapahtunut. Lapsi oli kylmänhikinen, pahoinvoiva ja tärisevä. Pakotimme miehen kanssa hänet juomaan ja syömään sillä seurauksella, että hän kohta tyhjensikin koko vatsan sisältönsä sohvalle. Parin sipsin ja vesilasillisen jälkeen tyttö onneksi virkosi ja oli entinen itsensä. Sohvan kunnostamiseen sen sijaan meni pari päivää - oksennuksen irroittamiseen ei yksi koneenpyörityskerta riittänyt, ja kankaiden silittämisessä vierähti kaksi tuntia.

Seuraava spyttaaja oli antaumuksella juhannuskakkua ahmiva ja Muumilimpparia hörppivä, yhtäkkiä kasvoiltaan vihreäksi muuttunut Kottarainen. Hän otti ja oksensi kakkunsa takaisin lautaselle. "Ma pieraisin lautaselle" totesi Kottarainen.

Oksennuksia siivotessa tuli mieleen kuinka moneen tehtävään vanhemmuus ihmistä valmentaakaan. Projektityö yllättävine käänteineen ei ole ainoa tilanne, jossa useamman lapsen vanhemmalla langat pysyvät tiukasti käsissä.

Voisin hyvin kuvitella itseni kaoottisessa kenttäsairaalassa suolenpätkien ja eritteiden keskellä käärimässä hihojani ylös ja huhuilemassa kuuluvalla, mutta lempeäntehokkaalla äänelläni :"Ei oo mitään hätää. Äiti tulee!".

Läski vai ruma

"Kumpi oisit jos olis pakko, läski vai ruma?" kysyi langanlaiha tyttäreni minulta bussissa. Kysymys hätkähdytti ja sai katsomaan tyttöä tarkemmin silmiin. Oikeamieliseksi ja pohtivaksi lapseksi tietämäni Esikoinen ei tälläkään kertaa näyttänyt pahantahtoiselta, vaan kysymys oli esitetty vilpittömästi. "Koulussa tytöt puhuvat" esikoinen selitti. Kysymyksestä lähti bussimatkan mittainen keskustelu lihavuudesta ja sen syistä. Lopulta puhuimme myös erilaisuudesta ja ihmisarvosta.

Läskistä ja lihavuudesta on tullut lähestulkoon kaiken halveksuttavan, laiskuuden ja kyvyttömyyden symboli. Samalla kun medioissa toitotetaan ylipainon terveydellisistä haitoista ja yhteiskunnallisista kustannuksista, tuottavat yhteiskunta ja markkinavoimat lisää polttovoimaa lihavuudelle. Naistenlehdissä vuorottelevat kaalikeittodietit ja herkkuohjeet, itsensä hemmottelu ja tehotrimmaus. Yhteiskuntaa joka samanaikaisesti tuottaa ja tuomitsee ylipainon, voidaan pitää tekopyhänä ja moralistisena.

Liikenne ja koneet varmistavat, että yhä vähemmän varsinaista lihasvoimaa ja fyysistä siirtymistä paikasta toiseen tarvitaan. Työelämän vaativuus vähentää vapaa-aikaa ja mahdollisuutta terveyden ja kunnon hoitamisen. Samalla kun ihmisen ravinnontarve vähenee näyttävät pakkauskoot kasvavan yhä jättimäisemmeksi. Tarvitaan melkoista luonteenlujuutta kävellä ohi kymmenien herkkuhyllyjen.

Mielenterveyspotilaat ovat usein lihavia. Psyykelääkemarkkinoilla on kymmeniä valmisteita, joiden käyttäjät kärsivät sietämättömästä ahmimisesta, makeannälästä ja turvotuksesta, jopa metabolisesta oireyhtymästä. Mielen sairauksiin liittyvät stigmat vain lisäävät mielikuvaa holtittomasta syömisestä ja olemattomasta itsekurista. Tosiasiassa monet taatusti täyspäiset ja lujatahtoiset ystävänikin ovat lihonneet kymmenen kiloa kuin itsestään aloitettuaan unettomuuden hoidossa muuten niin loistavan, mutta ruokahalua lisäävän mirtatsapiini-lääkityksen.

Tyttären kanssa käyty keskustelu oli avartava. Tätäkö maailma nykyisin on: ihmisten jaottelua hyviin ja huonoihin, läskeihin ja laihoihin, rumiin ja kauniisiin, menestyneisiin ja putoajiin?Varovainen kannattaa jaottelussaan kuitenkin olla, sillä kvartaalitalouden aikoina tämän päivän menestyjä voi olla huomisen putoaja.

Lisää lomaa lapsille?

Demarivaltuutettu Jasminiitta Lumme on huolissaan lasten jaksamisesta. Niinpä hän on laatinut aloitteen koululaisten syysloman pidentämiseksi. Nykyinen loma pääkaupunkiseudulla on pari päivää ja sitä esitetään pidennettäväksi viikkoon.

Luokanopettajana ja äitinä Lumme pääsisi nauttimaan hyvällä omallatunnolla ansaitsemastaan tauosta. Tavallisille äideille ja isille ylimääräiset vapaapäivät aiheuttavat kuitenkin helposti harmaita hiuksia - harvalla vanhemmalla kun on vuosilomaa yli viittä viikkoa.

Kunnat eivät juurikaan järjestä pienille koululaisille tekemistä loma-aikaan edes kesällä. Jos satut löytämään mieleisen leirin, se on yleensä a) kiskurihintainen, b) sijainniltaan paikassa, jonne lapsi on pakko viedä ja c) sellaiseen aikaan (10-14) jolloin vanhemman itse pitäisi olla töissä. Jos mummoja, kummeja tai muita varahoitajia ei ole, lapsi joutuu selviytymään yksin jopa kymmentuntisia päiviä. Mikäli syysloma pitenee, järjestävätkö myös kunnat lapsille tekemistä? Tuskin.

Kesällä ilmat saattavat sentään suosia, mutta mitä tehdä syksyllä kaupungissa kun muu perhe on töissä? Vaikka lomaa perheellä olisikin, kaikilla ei ole rahaa tehdä mitään. Taloudellinen eriarvoisuus näkyy näinä ilmastomuutoksen aikoina erityisesti syksyllä ja talvella: suurituloisten perheiden karauttaessa kylpylöihin ja hiihtokeskuksiin jäävät entistä useammat pienituloiset perheet kotiin ja lapset jopa aivan yksin.

Mitä jos lapsi joutuu olemaan koko syyslomaviikon yksin? Jos yksinäisiä iltapäiviä pidetään lapsen kehityksen kannalta riskitekijänä, mitä merkitystä mahtaakaan olla kokonaisilla päivillä?

Ihan pihalla

Kotimatkalla ruuhkabussiin sattui äiti pienen, vastasyntyneen ja vihaisen vauvansa kanssa. Vauva oli jo bussin lähtiessä hyvin närkästyneen ja loukkaantuneen kuuloinen ja itki vaunuissaan. Hymyhuulinen äiti tarjosi vauvalle tuttia.

Vähitellen itkun sävy muuttui. Vauva kuulosti hetki hetkeltä yhä vihaisemmalta, sitten itkuun alkoi tulla kolminkertaisen äiti-ihmisen korvaan hätäistä sävyä. Suomeksi sanottuna vauva karjui henkensä hädässä ja äänestä päätellen äiti yritti tukehduttaa sitä tutilla.

Myös muut (nais)matkustajat alkoivat vaikuttaa vaivaantuneilta. Osa vilkuili olkansa ylitse salavihkaa, osa kääntyi avoimesti katsomaan mitä äiti vauvan kanssa teki. Minä istuin selkä menosuuntaan päin enkä voinut välttyä näkemästä, mitä vaunupaikalla tapahtui.

Kun vauva oli huutanut suoraa huutoa ja äänensä käheäksi parikymmentä minuuttia, äiti luopui antamasta sille tuttia. Äiti oli jo kääntynyt kokonaan vauvasta poispäin ja katseli ikkunasta ulos täysin tyynen ja rauhallisen oloisena, aivan toisin kuin vauvansa. Mietin, miltä itse olisisin vastaavassa tilanteessa näyttänyt: rinnoistani olisi valunut maito, kasvoillani helmeillyt hiki, poskillani vuotaneet kyyneleet. Mieleni olisi täyttänyt epätoivo ja huoli vauvan puolesta.

"Entäs jos se on koliikkivauva" minä mietin. "Sellainen, jota on nukutettu linkoavan pesukoneen päällä, viety autoajelulle keskellä yötä ja kanniskeltu kantoliinassa" Miten voin puuttua tilanteeseen loukkaamatta äidin tunteita?

Puolen tunnin huutamisen kohdalla mittani tuli täyteen. Nousin paikaltani ja menin äidin luo. Sanoin niin ystävällisesti kuin vain osasin :" Anteeksi, mutta oletko ajatellut että toi sun vauvasi voisi viihtyä paremmin pystyasennossa sun sylissä?". Äiti näytti vähän hämmentyneeltä, mutta otti kuitenkin tummanpunaisen ja nikottelevan vauvaparan vaunuista. Huuto loppui kuin napin painalluksella.

"Voi kiitos kovasti" äiti sanoi ja hymyili. "Mä en yhtään ajatellut, että sen olisi voinut ottaa syliin".

Poistuin typertyneenä paikalleni. Voi saatana, minä ajattelin. Miten joku voi olla niin urpo ettei tajua ottaa itkevää vastasyntynyttä syliin.

Ehkä se oppi sinulta jotakin, lohdutti myöhemmin ystäväni Irma.

Toivottavasti.

Teatterissa

Keskimmäinen ja äiti tekivät teatterireissun Helsingin Kaupunginteatteriin. Pojan pyöreät kasvot loistivat onnesta kun matalalattiajunan jälkeen matka jatkui matalalattiaratikalla. Osaisipa sitä aikuinenkin iloita pienistä asioista, minä mietin.

Teatterissa vahtimestarin ohjeistus oli hyvä ja selkeä. Lapset keskelle ja eteen, aikuiset sivulle ja taakse. Jokaisen aikuisen piti vielä taakseen vilkaisemalla tarkistaa, ettei takana ollut pientä katsojaa. Edessä oli varattu iso patja kokonaan lapsia varten. Keskimmäinen kipitti sinne iloisena ja vilkutti takariviin kömpivälle äidille.

Mutta mitä tapahtuikaan seuraavaksi?Katsomon puolivälistä Keskimmäisen eteen patjalle harppasi kolmikymppinen nainen noin kolmevuotiaan lapsensa kanssa. Hän istahti lapsille tarkoitetuille paikoille suoraan Keskimmäisen eteen peittäen tehokkaasti lapselta koko näyttämön. Keskimmäisen ilme synkistyi ja alahuuli alkoi uhkaavasti väpättää. Minä jouduin harppomaan takarivistä kesken jo alkaneen esityksen ja pyytämään närkästynyttä naista siirtymään. Nainen ei katsonut asiakseen edes pyytää pojalta anteeksi. Hän istui koko näytelmän ajan lapsille tarkoitetulla paikalla.

Näytännön aikana ihmettelin useaan otteeseen, miksi vanhemmat eivät olleet katsoneet aiheelliseksi noudattaa näytelmälle asetettua viiden vuoden alaikärajaa. Katsojissa oli niitä, joille pelkkä valojen sammuttaminen oli liian jännittävää ja toisaalta niitä, joille näyttelijöiden roolinvaihtelu nuoren iän takia oli liian vaikeaa seurattavaa. Osa pienemmistä itki, osa vaelteli pitkin lämpiötä. Muita katsojia tämä tietenkin häiritsi.

Meillä oli mukavaa, mutta ihmisten käytös jäi mietityttämään. Viis muista, kunhan minä ja minun lapseni tarpeet otetaan huomioon, tuntuu olevan ajan henki. Mitä tapahtuisi jos kaikki ajattelisivat näin?

Rakkaudella äiti

Olen kulkenut koko kevään hartiat painuksisssa, väsyneenä, harmaana, ahdistuneena ja itkuisena. Tahdon ihan unohtaa, että vaikka maailma kuinka murjoo ja heittää eteen aina vain uusia koittelemuksia, lapset kasvavat ja kehittyvät sitkeästi eteenpäin. Niiden takia täytyy jaksaa.

Kottarainen on isänsä sanojen mukaan ihan Kamala Akka. Ilkikurinen komentaja, joka ei ole millänsäkään kun hänet päiväkodissa poistetaan kesken nukutuspuuhien muita häiritsemästä. Pahoin pelkään, että tämän mimmin kanssa ollaan vielä hätää kärsimässä kun hän vähän kasvaa.

Viikonloppuna seurasin, miten väsymättömästi Kottarainen jaksoi juosta pallon perässä. Myös penkkiurheilu on Kottaraisen mieleen: hän seuraisi TV:stä silmä kovana niin jääkiekkoa kuin moottoriurheiluakin. Nakki saattaa siis vielä viuhua ja tämäkin äiti joutua kentän laidalle huutamaan.

Keskimmäiselle on jostakin siunaantunut ylimääräinen annos testosteronia. Ennen niin rauhallisesta pojasta on tullut ikiliikkuja. Siellä missä Keskimmäinen menee, kuuluu myös jatkuva pörinä ja päristely. Uhoaminen, miekkailu ja poikamaisemmat leikit ovat tulleet ilmeisesti jäädäkseen.

Edelleen poika jaksaa ilahduttaa tarkkanäköisillä havannoillaan. Eilen hän nappasi äitiä leuan alta kesken hammaspesun ja ilmoitti, että äidillä on naamassa pehmeää, aivan kuin makkaraa.

Esikoisen tilanne on aiheuttanut paljon päänvaivaa. Onneksi lähtölaskenta nykyisestä koulusta on alkanut ja syksyllä Esikoinen voi aloittaa puhtaalta pohjalta uuden opettajan kanssa. Esikoinen on kevään aikana kasvanut, kehittynyt ja kaunistunut.

Kaikesta kuulemastaan se imee kaiken niin tarkkaan, että lapsuudesta minun lapsenani aineksia riittänee useampaankin terapiaan.

Kaikkien huulilla hypomania

Kottaraisen kummisetä kollegoineen on voittanut arkkitehtikilpailun (onnea!). Tarkempia tietoja aiheesta etsiessäni päädyin Hesarin kulttuurisivuille. Siellä huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi isoon banneriin, jossa mainostettiin hypotestia.

"Herranen aika sentään" oli ensimmäinen ajatukseni. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on totisesti lisääntymään päin jos jopa valtakunnan isoimman päivälehden sivuilla testataan kansalaisten mielialaa.

Todellisuudessa on kysymys tutusta ilmiöstä: ihminen kiinnittää eniten huomiota asioihin, jotka jo valmiiksi ovat hänen mielessään. Raskaana olevat (tai raskautta epätoivoisesti yrittävät) huomaavat keskuudessaan erityisesti raskaana olevia. Pikkulapsiperheet kiinnittävät huomionsa vauvoihin, jotka taas nuoria aikuisia eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Työkaveri kertoi tuttavastaan, joka vähin äänin viisikymmentä täytettyään maksoi lähikaupassa ostoksiaan pankkikortilla. Kassatytön pyydettyä henkilöllisyystodistusta "viidenkympin ylityttyä" mies ällistyi: mistä tuokin ikäni tietää.

Uusia diagnooseja

Havahdun tänään kesken työpäivän outoon tuntemukseen. Olo on tyyni ja mielialan perusvire positiviinen. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle mielen vuoristorata on arkipäivää. Siksi seuraava tunne onkin pelko: onko mieliala liian hyvä? Tekeekö mieli jutella kaikille, tehdä heräteostoksia? Rientääkö ajatus hengästyttävän nopeasti? Kun olen saanut itseni vakuuttuneeksi siitä, että tällä kertaa masennuslääke ei ole aiheuttanut minulle hypomaniaa, voin huokaista helpotuksesta. Uusi masennuslääke näyttäisi toimivan ainakin toistaiseksi.

Mielialan rinnalla tuntuu pikkujutulta, että oikeassa kädessä todettu nivelrikko näyttäisi etenevän. Lääkäri kirjoittaa lisää lääkkeitä ja diagnosoi samalla tenniskyynärpään. Oikeaan kyynärpäähän ruiskutetaan kortisonia ja kädelle rapsahtaa käyttökielto. Kyllä lääkäri nauraisi kun näkisi minut käyttämässä hiirtä väärällä kädellä kieli suusta roikkuen. Sairaslomaa en suostu ottamaan.

Olenhan kaikista diagnooseistani huolimatta terve.

Synkkiä pilviä

Miehen työpaikan tilanne on ollut kehno jo vuosia. Kiina-ilmiöstäkin on saatu esimakua kun osa toiminnoista alkutalvesta ulkoistettiin Kiinaan. Henkilökunta on vähentynyt kuin syrjäisen saaren neekeripojat konsaan. Jäljelle jääneet miettivät, kenen pää seuraavaksi vadilta löytyy.

Tasapuolista helpotusta epätietoisuuteen saattaa olla näköpiirissä pikemmin kuin kukaan osasi odottaa. Viime perjantaina firman intranetissa oli julkaistu tieto ulkopuolisen selvitysmiehen asettamisesta. Tämä tarkoittaa, että edessä on mahdollisesti toiminnan lopettaminen kannattamattomana, mahdollisesti konkurssi.

Katastrofiajatteluun taipuvaisena ehdin jo käydä läpi käsien vapinan säestämän ajatusketjun perheemme syrjäytymisestä. Asunnon myymisen kautta kaupungin vuokraloukkuun ja siitä leipäjonoihin.

"Kyllä elämä kantaa", vakuutti hyvä ystäväni ja Kottaraisen kummitäti. Jos elämä olisi murjonut minua vähän vähemmän, tähän mahdollisuuteen olisi helpompi uskoa. Kertaalleen menetettyä haavoittumattomuuden illuusiota on vain kovin vaikea saada takaisin.

Kuka kuuntelisi mielenterveyspotilasta

Työterveyslääkärini on viime aikoina hanakasti yrittänyt saada minua menemään hoitoon julkiselle puolelle. Ymmärrän häntä kyllä, sillä bipojen lääkehoito on erikoislääkärien hommaa. Psykiatrini kanta on onneksi simppeli ja käytänönnönläheinen: niin kauan kun syön tasaajaa, voin vapaasti valita masennuslääkkeeni. Ympäristö puuttuu kyllä tilanteeseen siinä vaiheessa kun Erkillä karkaa mopo käsistä. Toivottavasti näin ei koskaan tapahdu.

Kaksi vuotta sitten löin hanskat tiskiin Leppävaaran psykiatrian poliklinikalla ja ilmoitin päättäväni hoitosuhteeni. Syyksi ilmoitin seuraavan: psykiatrinen avohoito tekee ihmisistä sairaampia kuin nämä ovatkaan. Systeemi ruokkii itseään eikä sen tavoitteena ole kuntouttaa ihmisiä takaisin työelämään. Jo lääkitykset ovat niin raskaita, ettei työnteko onnistu.

Avohoidon taustalla oleva ihmiskäsitys pitää sisällään ajatuksen mielenterveyspotilaasta passiivisena, tahdottomana ja ennen kaikkea kykenemättömänä arvioimaan omaa tilannettaan. Sanomattakin on selvää, että henkilökunta tietää asiakastaan paremmin, mikä hänelle on hyväksi, mikä pahaksi.

Julkisella puolella pyörii kaikkein raskain, kroonistunein ja moniongelmaisin potilasaines. Tämä ei voi olla vaikuttamatta henkilökunnan asenteisiin. Vaikka termeissä ja Kelan papereissa vilahteleekin kuntoutuksen ja terapian kaltaisia optimistisia sanoja, avohoito on lähinnä tilanteen toivottomaksi toteamista.

Minun kaltaiseni tapaus aiheutti lääkärilleni päänvaivaa. Työryhmässä oli totuttu tapaamaan avuttomia ja masentuneita äitejä, ei vertaistukityössä kymmenkunta vuotta toiminutta imetystukihenkilöä. Loukkaavaksi tilanteen teki se, että minua väkisin yritettiin survoa toimintamalliin, joka paremmin sopi 19-vuotiaalle yksinhuoltajaäidille - ei neljääkymppiä käyvälle, korkeasti koulutetulle kolmannen lapsensa odottajalle.

Lääkärilleni ei koskaan tullut mieleen, että masennus ei ollut tuhonnut älykkyyttäni, organisointikykyäni tai rakkauttani lapsiani kohtaan. Itse pidin työntekoa vaikkapa puolella teholla kotona makaamista parempana vaihtehtona, lääkäri oli ehdottamasti sairasloman kannalla. Koska karenssi ja sairaspäivärahalle tippuminen olisi aiheuttanut suuria taloudellisia vaikeuksia, hän ehdotti meille nykyisen asuntomme myymistä. Pidin pääni, kävin töissä ja maksoimme normaalisti lainaa.

Vaikean masennuskauden aikana työnohjaajaopintoni olivat kesken. Lääkäri piti opintoja sulana hulluutena ja neuvoi minua keskeyttämään ne. Valmistuin työnohjaajaksi vuoden kurssikavereideni jälkeen. Olin pois vain yhdeltä lähiopetusjaksolta kun Kottarainen oli vastasyntynyt. Jo kolmikuisena hän oli mukanani koulutuksessa.

Taitojani äitinä, työntekijänä ja jopa oman fyysisen tilani arvioijana kyseenalaistettiin. Minulle määrätty lääkitys aiheutti niin voimakkaan paniikki- ja tuskatilan, etten muutamaan viikkoon pystynyt syömään mitään ja painoni putosi 15 kiloa. Lääkäri ei voinut uskoa vaivojen johtuvan lääkkeestä, vaan tuplasi annoksen ja määräsi päälle vahvan neuroleptilääkityksen. Tässä vaiheessa tajusin onneksi itse vähitellen lopettaa lääkkeen ja oloni parani täysin normaaliksi. Jälkeenpäin olen miettinyt mitä olisikaan käynyt jos olisin luottanut lääkäriin.

Minulle on ollut kaikkein tärkeintä, että lasteni elämä on minun sairastamisestani huolimatta ollut mahdollisimman normaalia. Olen halunnut lasteni voivan harrastaa, tuoda kotiin kavereita. Lääkäri tuomitsi lasten harrastukset ja kehotti luopumaan niistä ensi tilassa.

Äitiyslomalla Keskimmäinen oli kanssani kotona suurimman osan ajasta, vaikka meille väkisin tuputettu neuvolan perhetyöntekijä suosittelikin päiväkotia kahdeksasta viiteen. Perhetyöntekijän hyöty oli kyseenalainen: hän nuuski paikat ja seurasi vierestä kun minä tein kotitöitä. En päästänyt häntä meille toista kertaa.

Psykiatriassa jos missä on ensiarvoisen tärkeää, että asiakkaan viestit voinnista, lääkityksestä ja sen mahdollisista sivuvaikutuksista välittyvät lääkärille ja että lääkäri myös suhtautuu niihin asiankuuluvalla vakavuudella. On suorastaan pelottavaa ja ihmisarvoa uhkaavaa, että lääkärit voivat tehdä isoja, jopa potilaan itsemääräämisoikeutta koskevia päätöksiä täysin mielivaltaisesti. Minunkin diagnoosini olisi ehkä selvinnyt aikaisemmin jos joku psykiatreista olisi oikeasti kuunnellut, mitä sanottavaa potilaalla oli.

Vaikeassakin tilanteessa on tärkeää, että työntekijä pystyy kylvämään asiakkaaseen toivon siemenen. Ratkaisujen tulisi olla sen suuntaisia, että ne pitkällä tähtäimellä edistäisivät asiakkkaan kuntoutumista. Mitä muuta kuin toivon riistämistä ovat ohjeet, joilla asiakasta neuvotaan luopumaan kaikesta mielihyvää tuottavasta: omasta kodista, lastensa seurasta ja harrastuksistaan?

Missä meidänkin perheemme mahtaisi olla jos olisimme toimineet niin kuin ns. asiantuntijat meitä neuvoivat? Meillä ei olisi asuntoa, lapsilla ei olisi harrastuksia, jatko-opintoni olisivat keskeytyneet ja minä itse olisin ties kuinka raskaalla lääkityksellä. Ei siis ole ihme, että viimeiseen asti pysyttelen erossa julkisista mielenterveyspalveluista.

Nainen ja aika

Perjantai-illan ruuhkajunassa äitiyskorttinsa tutkimiseen uppoutunut nainen sai minut pohtimaan naisen suhdetta aikaan. Erityisesti sitä, miten naisen suhde aikaan muuttuu siinä vaiheessa kun hänestä on tulossa äiti.

Lapsettomalla naisella aikaa on tuhlattavaksi asti. Kun raskaustestiin ilmestyy kaksi sinistä viivaa, kaikki muuttuu. Tästä lähtien aika mitataan raskausviikkoina ja tähtäimessä on synnytys.

Vauvan syntymän jälkeen nainen on kriisissä. Olen puhunut lukemattomien äitien kanssa imetystukipuheluita, joiden todellinen sisältö on ollut muualla kuin imetyksessä. Siinä, että elämä ja aika ovat lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttuneet.

Naisen elämään on astunut tahtipuikkoaan heiluttamaan henkilö, joka ei noudata projektiaikatauluja. Ihminen, joka haluaa syödä tissiä, vaikka on juuri syönyt. Ihminen, joka tänään herää päiväuniltaan kahden tunnin ja huomenna kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Ja juuri kun luulet päässeesi selville tämän ihmisen rytmistä, se muuttuukin uudelleen. Ei ihme, että länsimaiseen, lineaariseen aikakäsitykseen tottunutta modernia äitiä ahdistaa pirusti.

Kun nainen on selviytynyt hengissä äitiyden ensikuukausista, alkaa haikailu oman ajan perään. Useamman lapsen äitiä saattaa jo hymyilyttää lukea Imetystukilistalta esikoislapsensa ongelmista kirjoittavan äidin tekstejä. Yleensä ne tunnistaa jo pituudesta: useamman lapsen äidillä ei yksinkertaisesti ole aikaa haikailla oman ajan perään. Aika on pieninä murusina vuorokauden varrella ja sieltä äiti poimii sen kiitollisena.

Kotiäiti saattaa vielä langeta siihen halpaan, että kuvittelee työpaikat lepokodeiksi. Sen sijaan lasten välissä töissä käynyt äiti tietää, että asioilla on puolensa. Työssäkäynnillä on ruhtinaalliset puolensa: työterveyshuolto, mahdollisuus rauhallisiin vessassakäynteihin, joissakin työpaikoissa on jopa mahdollisuus kunnon lounastunteihin. Toisaalta töissäkäyvä äiti on kovilla kun töiden lisäksi on hoidettava myös läheisyydennälkäiset lapset ja koti. Omaa aikaa ovat silloin lähinnä työmatkat. Viimeistään silloin kun perheessä on harrastava kouluikäinen tulee monista vanhemmista autonkuljettajia.

Vaikka lapset olisivat jo isoja, on aikakäsitys vanhemmuuden myötä muuttunut pysyvästi. Minulle virstanpylväiksi viimeisen kahdeksan vuoden aikana ovat tulleet nimenomaan lasten syntymään ja kehitykseen liittyvät tapahtumat.

Kesä 1999 jää ikuisesti mieleeni kesänä, jolloin odotin Esikoista, kesällä 2003 Keskimmäinen oli pieni vauva ja syksyllä 2006 Esikoinen aloitti koulun. Kottaraisen elämä on toistaiseksi vaikuttanut minuun voimakkaimmin keväällä 2005, jolloin makasin sairaalassa voimakkaan pahoinvoinnin kourissa elämäniloinen pikku-Kottarainen mahassani.

Kullekin kykyjensä mukaan

Rakas ystäväni Irma työskentelee kehitysvammaisten lasten ryhmässä erityislastentarhanopettajana. Irma kertoo ajattelevansa, että vaikka Jumala ei ehkä ole antanut kehitysvammaisille älynlahjoja, on Hänen täytynyt antaa tilalle jotakin muuta.

Omaan elämänfilosofiaani on aina kuulunut, että ihmiselle annetaan kannettavaksi vain se minkä hän jaksaa kantaa. Ja että toisaalta aivan kaikella kärsimykselläkin on tässä elämässä joku tarkoitus.

Viime päivinä usko elämän mielekkyyteen on ollut koetuksella. Ehkä sekin päivä vielä tulee, että olen sinut tämän sairauden kanssa.

Vuoristoradalla

Hypomaniasta ei viime päivinä ole ollut tietoakaan. Sen tilalle on tullut musertava, puristava ja ahdistava masennus. Valproaattihoidon myötä mielialat ovat tasoittuneet, mutta mielialan heiluri on kiepsahtanut maniasta masennukseen. Lääkityksen vuoksi myös kilpirauhasen toiminta on mennyt vajaatoiminnan puolelle.

Ihana, ymmärtävä työterveyslääkärini kehotti minua puhumaan asiasta jonkun kanssa. Tämä vain ei ole asia, joka puhumalla muuttuisi paremmaksi. Vika on päässä ja sairaus on biologinen.

Tulevaisuus ahdistaa. Miten lasten käy jos en jaksakaan?En uskalla vaihtaa työpaikkaa, sillä kaikki ylimääräinen stressi voi olla kohtalokasta. Miten vähentää stressiä ja kuormitusta kun jokainen päivä on yhtä oravanpyörää ja senttien laskemista?

Tiistaina olin laulamassa Häämusiikkikonsertissa. Katselin tulevia hääpareja, joilla vielä oli koko elämä edessään ja mietin samalla omaa elämääni. Kaunis musiikki sai minut itkemään, mutta nyt siihen ei liittynyt mitään puhdistavaa tai lohduttavaa

Lääkäri kysyi, olinko koskaan miettinyt tekeväni jotakin itselleni. Viime päivinä olen pysytellyt elossa vain lasten takia. Jos lapsia ei olisi, olisin päättänyt päiväni jo ajat sitten. Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.

Jos ei muuten, niin päivä vain ja hetki kerrallansa.

Positiivista ajattelua

On päiviä ja hetkiä, jolloin uusi diagnoosi todella ahdistaa. En ole NLP:n tai positiivisen ajattelun kannattaja enkä juuri käytä niitä omassa työssäni, mutta oman mielenterveyteni kohdalla olen joutunut tekemään poikkeuksen.

Kun on saanut tietää sairastavansa pahimmillaan itsemurhaan, eläkkeelle tai psykiatriseen sairaalaan johtavaa sairautta, täytyy lusikka ottaa kauniiseen käteen.

En siis muuta asioita, jotka jo ovat hyvin. Lisään hyvinvointia tuottavia asioita elämässäni. On paljon asioita, joista kaikesta huolimatta olen selviytynyt.

Huonoina hetkinä muistutan itseäni näistä asioista.

Jos ihminen pystyy laulamaan Palestrinan Missa Brevistä, hän tuskin on hullu. Teoksen seuraaminen, siihen keskittyminen ja mukana laulaminen vaativat tottuneemmaltakin laulajalta melkoista keskittymistä. Toistaiseksi minulla ei siis ole hätää.

Vai miten mahtaa olla.

Hullut päivät

Sitä on taas ilmassa, hulluutta nimittäin. Tuhannet pääkaupunkilaiset kulkevat näinä päivinä keltaisten kassien kanssa. Vain minä tunsin pakottavaa tarvetta piilottaa kassini lukolliseen vaatesäilytyskaappiin psykiatrikäynnin ajaksi. Ettei psykiatri luulisi minun vallan seonneen, hypomaanikko kun olen.

Psykiatrini vaikuttaa viisaalta mieheltä, jonka kanssa voimme käydä keskusteluja myös psykiatriasta. Sen huono puoli on diagnostisoida ja medikalisoida myös asioita, jotka ovat normaaleja. Psykiatrin mukaan on olemassa myös hypomaanisia ihmisiä (joihin minä ilmiselvästi lukeudun). Hypomaanisuus luonteenpiirteenä ei ole sairaus. Sairaus siitä tule vasta kun se alkaa tuottaa haittaa ja kärsimystä joko yksilölle itselleeen tai hänen lähipiirilleen.

Valproaattitasoni on hyvä, joten tasaavaa lääkitystä jatketaan ennallaan. Natriumvalproaatin rinnalla käytän masennuslääkkeenä minulle parhaiten sopinutta lääkettä eli mirtatsapiinia.

Lääketieteen ensimmäinen sääntö on olla vahingoittamatta potilasta lisää. Vahinkoa minulle on koitunut monta vuotta kun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni on hoidettu pelkkänä masennuksena.

Kysyn suoraan diagnoosiani, vaikka sen toki tiedänkin. Lääkärin mielestä emme voi tietää, mikä sairaudessani on lääkkeiden, mikä vaikean elämäntilanteen aiheuttamaa.

Mielialani ja ajatukseni diagnoosin suhteen vaihtelevat. Illalla kuoroharjoitusten aiheuttaman euforian jäljiltä olen vain helpottunut oikeasta diagnoosista. Naureskelen vanhoille muistoille: viisitoista vuotta sitten persoonallisuushäiriödiagnoosi sai minut tolaltani viikkokausiksi, nyt minulla on hullun paperit.

Aamulla iskee ahdistus. Miten minun tulisi suunnitella tulevaisuuttani?Onko minulla ylipäänsä tulevaisuutta? Pitäisikö nyt viimeistään kehottaa miestä ottamaan ero ja vaihtamaan terveempään vaimoon?Periytyykö sairaus lapsille?

Lääkekokeiluja

Asia on ihan selvä. Uusimmat ja tehokkaimmat masennuslääkket (Cymbalta ja Efexor) aiheuttavat minulle lievän hypomanian. Hypomania ilmenee monenlaisena levottomuutena, keskittymiskyvyn häiriintymisenä, ärtyisyytenä ja aistiyliherkkyytenä.

Ilman masennuslääkkeitä minulla ei ole hypomaniaa. Sen sijaan on masennus. Koko ajan itkettää. Olo on synkkä ja tunteellinen, välillä jopa epätoivoinen. Toisaalta olen rauhallinen. Päässä ei risteile ylimääräisiä ajatuksia, ei laulunrenkutuksia eikä muutakaan turhaa.

Tänään olin Keskimmäisen keskustelussa ja lähes kaikki mitä lastentarhanopettaja ihanasta pojastani sanoi, nosti kyyneleet silmiini. Jotensakin typerää ja lähes koomista. Onneksi epästabiili tunne-elämäni ei sentään näy ulospäin.

Ylihuomenna tapaan psykiatrin (edellinen käyntikin on vielä maksamatta). Käyntiin on ladattu kohtalaisesti odotuksia ja myös kysymyksiä, joita ensikäynnillä en uskaltanut esittää.

Torstai on toivoa täynnä.

Naamaremontissa

Viikko sitten tiistaina makasimme Mäkisen mummon kanssa sairaalavaatteissa odottamassa leikkaussaliin Noutajaa, joka ei millään meinannut tulla. Onneksi mummo, eläkkeellä oleva sairaanhoitaja, oli oikein hauskaa juttuseuraa.

Olimme molemmat saapuneet Korvaklinikalle jo hyvissä ajoin aamukahdekselta, mutta yhdeltätoista kummallekaan ei vielä ollut tapahtunut verenpainemittausta kummempaa. Siloposkinen Janipetteri-lääkäri kävi sentään tervehtimässä.

Puoli kahdentoista tienoilla sain esilääkityksen, jonka kanssa minulla oli hauskaa tunnin verran. Mäkiskä kärrättiin saliin patiin poistoonsa (terveisiä sinne Malmille, pidän peukkuja ettei patti olisi pahanlaatuinen) puolilta päivin, mutta minä sain odotella leikkauspöydälle pääsyä vielä pari tuntia.

Salissa kaikki alkoi tuttuun tapaaansa sillä, ettei minulle millään saatu kanyyliä mihinkään. (Odottaessani Kottaraista makasin yhden kevään Jorvissa oksentamassa. Sairaalassaoloni aikana minulle tulivat tutuiksi talon anestesialääkärit, sillä tippaa ei kuivuneeseen käteeni saanut muu kuin erikoislääkäri). Olo oli jo valmiiksi kohtalaisen epämiellyttävä ja esilääkitys haihtunut taivaan tuuliin.

Kun molemmat kädet oli saatu pisteltyä täyteen reikiä ja tippa saatu laitettua, aloitettiin nenän puudutus. Paitsi että sekään ei onnistunut - tämäkin oli tapahtunut aiemmin poskiontelopunktioissa.

En ole erityisen toimenpidekammoinen ihminen enkä voi sanoa pelkääväni kipua. Kun nenän puutumisen sijasta puutumaan lähtikin _kurkku_ jonne puudute hiljalleen valui, aloin tuntea hienoista paniikkia. Varsinkin kun kasvoni vielä oli peitetty lähes kokonaan kankaalla. Sairaanhoitajat onneksi selostivat minulle jatkuvasti tekemiään toimenpiteitä ja antoivat minulle lisää niin rauhoittavia kuin kipulääkkeitäkin.

Ilman kokeneita ja rauhoittelevia sairaanhoitajia olisin luultavasti yrittänyt sännätä karkuun kesken toimenpiteen, sillä nuoren lääkärin kärsivällisyyden päälle moiset keskeytykset alkoivat käydä. Lääkäri alkoi jo ehdotella yleisanestesiaa, josta sairaanhoitajat kuitenkin puhuivat hänet ympäri. Yleisanestesiassa verenvuodonriski on suurempi, näin minulle kerrottiin etukäteen.

Kun hankala potilas viimein oli saatu riittävän puutuneeksi ja sedatoiduksi, saattoi itse toimenpide alkaa. Jotta kaikki ei kuitenkaan olisi ollut liian helppoa, ilmeni, että nenässä oli jotakin anatomisesti poikkeavaa. Paikalle kutsuttiin seniorilääkäri, jonka avustuksella leikkausta pystyttiin jatkamaan. Poskiontelosta tehtiin myös poikkeava löydös, josta lähetettiin koepala tutkittavaksi - tästä lääkäri ei pitänyt tarpeellisena informoida potilasta.

Kaiken kaikkiaan leikkaus tuntui kestävän todella kauan. Heräämöön vietäessä kiitin sydämellisesti erityisesti sitä sairaanhoitaja-parkaa, jonka kättä olin toimenpiteen aikana puristanut ja kysyin samalla, oliko toimenpide ollut pitkä. Leikkaukseni oli kestänyt miltei neljä tuntia - kaksi kertaa normaalia kauemmin.

Vasta seuraavana päivänä muistin, mitä olin juuri ennen leikkausta kysynyt lääkäriltä - pääsenhän varmasti 6.4 laulamaan Palestrinan Messua.

Kaksi päivää leikkauksen jälkeen olin jo laulamassa Palestrinan Missa Brevistä. Kuumeisena, lääkittynä ja hiukan huonovointisenakin, mutta hyvin onnellisena.

Juuri ja juuri hengissä

Kuukausi sitten aloitin tasaajan ja purin alas masennuslääkityksen.

Viikko sitten kävin testauttamassa valproaattiarvoni, ja nyt olen odottanut lääkärin soittoa. Eipä ole soittanut.

Olo on sanoinkuvaamattoman sietämätön. Esikoisen asiat (sydämettömät, kiusaavat kaverit ja natsihenkinen opettaja, tulevat allergiakoitokset ja oma huono suhteeni Esikoiseen,) ahdistavat niin, että saan paniikkioireita ja pelkään todella tulevani hulluksi. Äänet, valot, ärsyttävät. Aloitan asioita, mutta en saa mitään kunnolla loppuun. Pakenen auringonpaistetta sisätiloihin ja toivon, että jo olisi kesäkuu.

Identiteettikriisi on kiusannut psykiatrikäynnistä saakka. Kaksisuuntaisten vertaistukipalstalla kirjoittavat ihmiset kuulostavat kovin, kovin sairaalta. Kuitenkin he valittavat asioista, joita minä pidän täysin normaaleina.

Kyllä vain minun mielialani voivat vaihdella ärtymyksestä iloon monta kertaa saman päivän aikana enkä koskaan ole osannut pitää sitä epänormaalina. En sen puoleen sitäkään, että tapanani on jatkuvasti puuhata jotakin: siivota, leipoa, laittaa ruokaa tai leipoa - taukoamatta. En osaa istua paikallani - eikö sekään ole normaalia?Tänään pakotin itseni leikkimään Kottaraisen kanssa Dubloilla yli tunnin. Sekään tuskin olisi onnistunut ellen samanaikaisesti olisi kuunnellut entisen kuoroni Schutz-levyä.

Tänä keväänä musiikki ja laulaminen ovat pitäneet minua pinnalle. Luojalle kiitos klassisesta musiikista.

Kadonneiden lapasten arvoitus

Sairaalan odotustilassa aika kävi pitkäksi, joten tartuin ämmienlehden stressitestiin. Inhoan naistenlehtiä kyökkipsykologisine juttuineen yli kaiken, mutta täytyy myöntää, etteivät täyteen kymppiin yltäneet stressipisteeni yllättäneet.

Elämässä tuntuu olevan liikaa vähän kaikkea. Työasioiden lisäksi pitäisi jaksaa muistaa lasten harrastukset, terveydenhoito ja kouluasiat. Jo yhden neuvola-ajan varaaminen vie päiväkausia, sillä puhelimessa istumiseen saa varata vähintäänkin kokonaisen lounastunnin. Puhelin tuuttaa varattua koko puhelinajan kun kaikki alueen äidit yhtä aikaa yrittävät saada kullanmuruilleen aikaa.

Tässä yhteenveto asioista, jotka minun yhden tavallisen arkipäivän aikana (omien asioideni lisäksi) olisi pitänyt muistaa:

1) Kottaraisen salaperäisellä tavalla kadonneet silkki-villalapaset (jäljet taitavat johtaa sylttytehtaalle eli mieheen). Kadonneiden lapasten takia meillä ajelehtii epämääräinen joukko lainassa olevia päiväkodin lapasia, joita päiväkodin henkilökunta epäilemättä kuvittelee meidän luukuttavan jossakin kirpputorilla. Ilmankos minua vilkuillaan synkästi aina kun tulen hakemaan lapsia.

2) Ilmoitus päiväkodin Aurinkojuhlasta, jonne Keskimmäinen ja Kottarainen tarvitsevat mukaansa kesävaatteet, rantapyyhkeen ja eväät. (Säntäilen hätäisenä ympäriinsä etsimässä Keskimmäiselle kesävaatteita ja totean, että kaikki shortsit ovat jääneet viime kesästä pieniksi.) Keskimmäinen lyö liinat kiinni ja kieltäytyy pukeutumasta typeriin kesävaatteisiin, joten shortsiongelma ratkeaa itsestään.

3) Esikoisen repussa oleva tuhannen rytyssä oleva matematiikan koe (herää kysymys, mitä tyttäreni koulussa mahtaa puuhata) sekä ilmoitus koulun vanhempainyhdistyksen järjestämistä naamiaisista (Olisi Niin Tärkeää Että Mahdollisimman Moni Voisi Osallistua Ja Hankkia Voittoja Arpajaisiin).

4) Ilmoitus päiväkodin vanhempainyhdistyksen kokouksesta (Olisi Niin Tärkeää Että Mahdollisimman Moni Voisi Osallistua) sekä vanhempainyhdistyksen myymistä pikkuleivistä (Pahoittelemme, Mutta Pähkinäallergian Takia Emme Voi Niitä Ostaa).

5) Esikoisen repussaan tuoma raivostuttava Nuori Suomi-liikuntataulukko, johon meidän vanhempien pitäisi kymmenen minuutin tarkkuudella merkitä lapsen päivittäin suorittama liikunta. Joka vuosi samainen taulukko herättää minussa käsittämättömät aggressiot: vielä tässä liikuntataulukkoja täyttelemään...

6) Keskimmäisen neuvola-aika. En muistanut ja kun muistin, oli terveydenhoitajan puhelinaika jo ohi.

7) Puhelinkonsultaatio Jorvin kuntoutushoitajalta. Esikoisen Opettaja ei voi luopua lakaisemisesta edes siitepöyaikaan (siivoojaa kohtaan pitää osoittaa huomaavaisuutta, aiheutti se sitten Esikoiselle astmakohtauksen tai ei) ja minä alan olla narun jatkeena opettajan takia. Sain puhelinajan ensi viikolle.

8)Keskimmäisen hammashoitaja-aika. En tietenkään muistanut,taaskaan.

Nukkumaan mennessäni palautan mieleeni Kiire-seminaarin kanssa-osallistujan lohdutuksen sanan ja taputuksen olkapäälle: viisikymppisenä kiire helpottaa. Niin varmaankin - jos vielä silloin olen hengissä.

Jeesus oli kova jätkä

Keskimmäisen päiväkotiryhmä on alkuviikosta käynyt pääsiäisvaelluksella. Poika muistaa hämmästyttävän hyvin kaiken tapahtumassa kuulemansa ja haluaa jopa keskustella aiheesta pääsiäissunnuntain lounaalla.

Käymme läpi pääsiäisen tapahtumia: ristiinnaulitsemista, hautaamista ja ylösnousemista. Kerron Keskimmäiselle, että kyseessä on tarina, johon vain osa ihmisistä haluaa uskoa.

Pojan mielenkiinto on kuitenkin jo muualla. " Mahtoivat ne olla TOOSI pitkät naulat, joilla se naulattiin ristille" poika toteaa silmät pyöreänä. "Ja oli sillä vahvat kädet kun se vieritti sen kiven pois ja KARKASI sieltä haudasta".

Uskonnollinen keskustelu päättyy tällä erää tähän.

Äiti sairastaa

Paitsi että äidit eivät voi sairastaa.

Kun Mies sairastaa (harvemmin mitään vakavampaa), hänestä tulee jälleen lapsi. Hän kaivaa kaapista esiin vanhat sarjakuvalehtensä, niiskuttaa ja asettuu mukavasti vuoteeseen lepäämään. Hän pystyy sulkemaan silmänsä niin sotkulta kuin lasten pienemmiltä tarpeiltakin.

Kun Äiti valmistautuu leikkaukseen ja parin päivän poissaoloon kotoa, hän miettii etukäteen ruuan, vaatteet ja logistiikan. Hän käy hyvissä ajoin hakemassa Esikoiselle riittävästi astmalääkkeitä, pesee ja silittää pyykkiä, siivoaa huushollia (Esikoisen astman takia)koska tietää, että leikkauksen jälkeen jokunen viikko rasitusta tulisi välttää.

Pari päivää ennen leikkausta iskee paniikki. Pitäisikö varata hotellihuone, jotta leikkauksesta ihan oikeasti olisi mahdollista toipua?

Pärjäilehän

Kolme viikkoa sitten kävelin psykiatrin vastaanotolta uuden diagnoosin ja kokonaan uudentyyppisten lääkkeiden kanssa. Nyt odottelen paitsi leikkaukseen pääsyä myös sitä, mitä ensi viikon laboratoriokokeet tasaajan pitoisuudesta seerumissani sanovat. Entä hoitosuhteeni -mikä se on?

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Mikäli rahaa ei ole, voi tietenkin hakeutua paikallisen psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi. Se kuitenkin tarkoittaa alistumista tiettyihin asiakkaan kyykytyskäytäntöihin.

Työssäkäyvänkin ihmisen on haettava reseptinsä klo 8-15 välillä henkilökohtaisesti. Omasta olosta tai lääkkeiden vaikutuksista tai sivuvaikutuksista ei voi olla minkäänlaista käsitystä (omalla kohdallani tämä johti kahden lääkkeen vaarallisen yhteisvaikutukseen). Työntekijä tietää luonnollisesti _aina_ asiakastaan paremmin, mikä hänelle on parasta. Vastaanotolla toistetaan samoja fraaseja ja välillä nyökytellään päätä muka-ymmärtäväisesti.

Kun kyseiset kivikautiset käytännöt eivät oikein vastaa käsitystäni hyvästä hoidosta, olen käytännössä jäänyt kokonaan oman onneni nojaan.

Koitetaan pärjäillä.

Fetapiirakka ilman fetaa

Kovista kasvosäryistäni huolimatta päätin tänään leipoa Keskimmäisen aikuisjuhlia varten. Koska ystäväni herkullinen tomaattipiirakka ei minun tekemänäni maistu miltään, kehittelin aivan itse piirakkaohjeen, johon oli tuleman mm. basilikaa, erilaisia tomaatteja ja fetajuustoa.

Kun hyvältä tuoksuva piirakka jo jäähtyi liedellä, huomasin että fetajuusto valui edelleenkin lävikössä. Anopille tarjotaan siis fetapiirakkaa ilman fetaa: edellisellä vierailullaan hän söi täysin rasvatonta kuivakakkua, josta leipuri oli unohtanut öljyn.

Koska en ole erityisen hyvissä väleissä anopin kanssa, toivon ettei omituisista tarjoomuksistani lueta mitään rivien välistä. Minä nyt vain olen viime aikoina ollut kamalan huonomuistinen. Kuin ihmeen kaupalla selviydyn työvelvoitteistani, mutta olo on jatkuvasti kuin nuorallatanssijalla. Alas ei voi katsoa tai putoaa varmasti.

Olohuoneen pöydällä pyörii jatkuvasti vähintään kymmenen paritonta sukkaa. Esikoiselta on kateissa päivittäin vähintäänkin aivaimet tai puhelin, ja mies jättää lasten kura- ja villavaatteita milloin mihinkin. Villavaatteiden katoaminen aiheuttaa minussa erityisen suurta raivoa, sillä nimilappujen ompeleminen on ehkä pahin tietämäni kotityö.

Muutama viikko sitten ilahduin valtavasti löytäessäni kirpputorilta ihanat, uudet lapaset. Ilo jäi lyhyeksi, sillä jo seuraavalla viikolla toinen lapanen katosi johonkin. Eniten olen repinyt hiuksia etsiessäni rakasta Kalevala-käätyäni, jossa on hela jokaiselle lapselle. Koru löytyi jo kerran uunin takaa, mutta hävisi saman tien - jonnekin tänne kotiin. Luultavasti se löytyy jonakin päivänä sohvan keravasta.

Ihana kevätkö

Olen aina inhonnut kevättä. Vihaan jatkuvaa, häikäisevää valoisuutta, hyvällä tuulella olevia ihmisiä ja jatkuvaa hyvästä ilmasta puhumista. (Todellisuudessa ilma ei edes ole hyvä, vaan astmaatikon näkökulmasta ilmanlaatu on keväisin katastrofaalisen huono.)

Heti kun valon määrä lisääntyy, yöuneni menevät sekaisin. Vaikka olisin miten hyvänsä väsynyt, ei uni tule iltaisin, ei lääkkeillä, pimennysverholla eikä varmaan nuijanukutuksellakaan. Uusi diagnoosi toi selvyyttä tähänkin ilmiöön.

Kaikki sairauteni pahenemisvaiheet ovat ajoittuneet kevääseen. Viime kevään paha romahdus ja loppuunpalaminen tapahtui huhtikuussa, ja vasta heinäkuussa alkoi näyttää siltä että tästäkin on mahdollista selvitä hengissä, ehkäkä jopa työkuntoisena.

Kottaraisen odotusaikana makasin maalis-huhtikuun sairaalassa oksentamassa. Myös lapsuudessani keväisin tapahtui poikkeuksellisen paljon ikäviä asioita. Tai sitten vain muistan ne tavanomaista selvemmin. Keväisin vanhemmat riitelivät tavallista railakkaammin. Muistan myös yhden vapun, jolloin äiti pisti ensin asunnon remonttiin ja sen jälkeen itsensä vatsahuuhtelukuntoon.

Astmaatikolle kevät ei ole helppoa. Esikoisen kanssa yskimme iltaisin kilvan hiekoitushiekkaa keuhkoistamme, ja koulussa saan selittää allergioita ymmärtämättömälle opettajalle, miksi luokkaan ei ole hyvä tuoda mitään kukkivaa.

Kannan apteekista Esikoiselle tavanomaisten astmalääkkeiden lisäksi silmätippoja, nenäsuihkeita ja antihistamiineja ja kiroan samalla ilmaan jauhautuvia edellisvuotisia koiranjätöksiä. Oma oloni allergian kanssa helpottaa kun leppä lopettaa kukintansa ja kaupunki saa viimein kadut pestyä, mutta Esikoisen todellinen koetinkivi on koivun kukinta touko-kesäkuun vaihteessa.

Hypomaanikon mieli alkaa rauhoittua kun luonnon kiihkein kasvukausi on alkukesästä ohi. Keväässä on jotakin samalla tavoin äärimmäistä kuin kaamoskaudesskin: herkkä mieli ei vain kestä vaihteluita täydellisestä pimeydestä jatkuvaan valoon ja sirkutukseen.

Äidiksi kypsällä iällä

Esikoisen 8-vuotissynttärit marraskuussa 2007 onnistuivat yli odotusten. Pienessä asunnossamme onnistuimme vaatimattomalla rekvisiitalla luomaan aidon ja satumaisen kauhutunnelman, josta kaverit jälkikäteen ovat puhuneet pitkään. Täytyy tunnustaa, että lapsenmielisyyteni ei ota laantuakseen, vaan minulla taisi juhlissa olla vähintään yhtä hauskaa kuin lapsillakin.

Keskimmäisen osana on aina ollut tyytyä siskoaan vähempään. Niin myös eilisillä kaverisynttäreillä, jotka samalla olivat Keskimmäisen ensimmäiset. Päivänsankari oli hyväntuulinen eikä onneksi alkanut riidellä vieraiden kanssa. Sen verran häntä kuitenkin taisi jännittää, että ensimmäisten vieraiden saapuessa hän varmuuden vuoksi lukitsi itsensä hetkeksi vessaan rauhoittumaan.

Kun illalla peittelin päivänsankaria vuoteeseen, lupasin järjestää hänellekin myöhemmin toivomansa Kauhusynttärit. Miehen kanssa siivosimme juhlien jälkiä ja uupuneina pohdimme, kuinka monet juhlat meillä vielä on järjestettävänämme. Liian monet.

Toisaalta tässä kohtaa ikä on selvästi puolellani. Mikäli Kottaraisen kouluaikaan Kauhusynttärit vielä ovat in (tosin näytämme jo pudonneen synttäreiden kilpavarustelukelkasta), olen jo niin vanha ja ryppyinen että sellaisenani käyn hyvin sadun noita-akasta. Vielä pikantimman lisän noita-akka-lookiini tekisivät nenäni ulkopuolella roikkuvat polyypit.

Ei tässä auta kuin nauraa.

Pääsispä töihin

Lapset ovat siitä erikoisia sairastajia, että silloin kun he ovat riittävän sairaita antaakseen äidille tai isälle työrauhan, he ovat itse asiassa sairaalakunnossa. Monesta rauhallisesta työrupeamasta on myöhemmin maksettu kalliit lunnaat.

Mitähän minunkin päässäni viime viikolla liikkui kun saadakseni sopia rauhassa asiakkaan kanssa koulutuksista annoin Kottaraiselle veljensä kynät ja kasan paperia?

Rauha olohuoneessa oli aivan liian täydellinen, ja työpuheluni aikana ruokailutilan seinään oli ilmestynyt aivan uusi ja Kottaraisen mielestä epäilemättä upea fresko. Freskoihin tepsi mainiosti taikasieni, jota en kuitenkaan uskaltanut kokeilla lasten kasvoihin. Edellisen päivän päähänpisto oli nimittäin ollut kuulakärkikynällä toteutettu kasvomaalaus.

Hyvät työkaverit, uskokaa tai älkää - kyllä työpaikka aina kotiolot voittaa!

Kotona sairaan lapsen kanssa

Työpaikan kahvitunnilla on viime viikkoina taas luotu merkityksellisiä katseita työntekijöiden infotauluun - taasko se on lasten kanssa kotona.

Kun henkilökunnasta suuri osa on jo lähellä eläkeikää tai toisaalta vasta työuransa nousukiitoa aloittavia sinkkuja, ei ihme jos perheellisille ei aina ymmärrystä heru. Silti toivoisin peräti maisteriksi kouluttautuneilta yksinkertaisten laskutoimenpiteiden hallintaa.

Jos perheen kolme lasta sairastaa vatsataudin yksi kerrallaan, voi poissaoloja kertyä pitkälti toista viikkoa. Tai jos oikein huonosti käy ja lapsilla sattuu olemaan jokin pitkäaikaissairaus, lapsi vain on herkempi saamaan infektioita.

Jos työkaverin poissaolot oikein potuttavat, kannattaa ehkä yrittää laajentaa omaa perspektiiviä. Elämänkaaren aikana suurin osa meistä käy läpi erilaisia vaiheita: lasten kasvettua aikaa työnantajalle on taas enemmän. Organisaatiokyky kasvaa kohisten nimenomaan lasten saamisen myötä, sillä vanhemmat ovat erilaisten arjen aikataulujen pyöritysten mestareita.

Miten niin kolmas lapsi

Siitä lähtien kun Kottarainen oppi kävelemään hän on viuhtonut pienillä jaloillaan sisarustensa perässä. Ensimmäisen kikatuksena Kottarainen soi Isoveljelle ollessaan vielä todella pieni vauva. Silloin Velipoika hauskuutti häntä hyppimällä äidin ja isin sängyssä tasajalkaa. Makeimmat naurut on muutenkin aina saanut Velipoika, vaikka hän on sittemmin nostanut pikkusiskon kiusaamisen ihan uudelle tasolle. Ehkäpä hänet myöhemmin palkitaan työstään kunniamerkillä?

Kottaraisen sisarusasema on aina näkynyt myös hänen verbaalisessa kehityksessään. Kottaraisen ensimmäiset järkevät lauseet olivat "odottakaa minua" ja "mulle ensin". Nyt Kottaraisella on suorastaan pakkomielle päästä veljensä kanssa parturiin. Jotakin kivaa parturissa käymisen täytyy olla, sillä sinne Kottaraista ei yleensä oteta mukaan.

Tänään Kottarainen on ollut kotona viettämässä suorastaan tylsää toipilaspäivää. Asetellessaan veturia nukkumaan nukenvaunuihin Kottarainen vilkaisi minua kysyvästi:
"Ei Isoveli ota mun junarataa?" Kottarainen kysyi.
"Velipoika on päiväkodissa." minä vastasin .
"Ei Isi ota mun junarataa? oli seuraava huolenaihe.
"Isi on töissä."
Kottarainen katseli mietteliäänä pöydällä juoksevaa muurahaista ja sitten äitiä.
"Ei muulahainen ota mun junarataa?".

Äidin kultapoika

Keskimmäisen syntymästä on tänään kulunut viisi vuotta. Kolmesta lapsestani Keskimmäinen on se, jonka kanssa äitiyden tähtihetkiä ja onnea on ollut eniten. Kyyninen sosiaalipsykologi minussa sanoo, että kysymys on vain temperamenttien yhteensopivuudesta ja eri sukupuolten jännitteestä. Kultapojassa minua viehättävätkin pitkälti ne ominaisuudet, joihin hänen isässään aikoinaan ihastuin.

Pojan syntymähetkellä olin onnellinen toisella tavoin kuin tyttöjen. Esikoisen syntyessä tunsin vain väsynyttä helpotusta, Kuopuksen kohdalla lähes tyhjyyttä, mutta Keskimmäisen vihaisen karjunnan kuullessani voin kliseisesti sanoa itkeneeni onnesta. Onneksi elämä tarjoaa paljon mahdollisuuksia korjaaamiseen, muutoksiin ja eheytymiseen. Suhteeni tyttöihin on yhtä hyvä kuin keskimmäiseenkin. Yhtä mutkaton se ei kuitenkaan ole.

Keskimmäinen oli rauhallinen, aurinkoinen ja lihava vauva. Esikoisen aikana sain kyllästymiseen saakka kuulla, että lapsi on "liian pieni ja liian laiha". Toisen lapsen kohdalla olimme keskiarvon suhteen suorastaan normaaleja, sillä läskimakkaroiden määrässä Keskimmäinen ylitti kaikki odotukset. Poimuihin ilmestyvää ihottumaa kutsuimme miehen kanssa Lihottumaksi: poika oli yksinkertaisesti niin pullea, että poimujen väliin jäävä nöyhtä aiheutti ihottumaa.

Toistaiseksi viimeiset onnelliset muistoni liittyvät Keskimmäisen vauva-aikaan kesäkuussa 2003. Oli lämmin kesäilta ja lähdin Kultapoika kantoliinassa läheiseen kirjastoon. Muistan ajatelleeni, miten huikaisevan hetken ajan onni ja elämä ovat läsnä juuri tässä hetkessä: alkukesän tuoksuvissa kukissa, rasvaisessa äidinmaitopisarassa pienen pojan huulilla, hikisessä hiussuortuvassa vauvan otsalla. Onni on tässä ja se on minun onneni, minun elämäni.

Jotain hyvääkin

Töistä tullessa kotona haisee aina vaipparoskis. Eteisen lattia on täynnä kenkiä ja Esikoisen ja Esikoisen kavereitten vaatteita sikin sokin. Keittiön tiskipöydällä ei mahdu tekemään mitään, sitä kansoittavat tyhjät kartonkipakkaukset (kirottu kierrätys). Aamupuuro ei lähde kuivuneista kulhoista ilman dynamiittia ja tiskirätti haisee kuin vuoden omaisiaan turhaan odottanut ruumis. Jääkaapissa taudinaiheuttajia on enemmän kuin päivällistarpeita.

Arki-ilta ja kotiintulo nostaa perheenäidin stressipisteet taivaisiin. Kaikilla on nälkä, kaikki ovat väsyneitä ja kaikilla on äidille asiaa. Kun lapsille on saatu ruokaa eteen, esikoisen tuoreimmat kaveridraamat kuunneltu ja tiskipöydän pinta näkyy tavaroiden alta, äidistä alkaa tuntua että tästä(kin) päivästä on mahdollisuus selvitä. Lasten välittömimpien tarpeiden tyydytyksen jälkeen omistamme miehen kanssa loppuillan pyykkihuollolle, lähikaupassa käymiselle ja keskilattiaimuroinnille. Ei mitään kovin hohdokasta elämää.

Toisaalta saan parhaat oivallukseni kotitöideni lomassa. Pohdin kerran Esikoisen huonetta imuroidessani, miten voisin jäsennellä ja selittää työnohjausta ihmiselle, jolle koko työnohjauksen kenttä on vieras. Mietin myös, miten voisin ehkäisevän päihdetyön koulutuksisssa hyödyntää työnohjauksellisiä ja toiminnallisia elementtejä. Nautin imurin hurinasta (se peitti alleen Kottaraisen kirkunan: Keskimmäinen koulutti häntä Isonveljen oikeudella ja isolla kourallaan tapansa mukaan) ja imuroin melkeinpä sadistisella hartaudella ja hyräillen lattialta Hamahelmiä (tiedättehän nuo pikkutyttöjen rakastamat, silitettävät helmet). Yhtäkkiä työnohjaus valkeni minulle aivan uudesta näkökulmasta. Jätin imurin päälle ja menin siltä seisomalta kirjoittamaan uuden jäsennyksen koulutustani varten. Myös moni blogiteksteistäni on syntynyt nimenomaan arkisen puuhailun lomassa.

Kirveelle töitä

Istuin toimenpidetuolissa veri nenästä tursuten kun lääkäri yritti turhaan työntää instrumenttiä läpi nenärustoni. "Ei tästä pääse läpi kirvestä pienemmällä" hän puuskahti ja jätti minut katsomaan oman pääni magneettikuvaa (miehelle täytyy muistaa kertoa, että minulla todistetusti ON aivot) kiiruhtaessaan itse konsultoimaan seniorilääkäriä.

Vanha kunnon kallonporaus olisi taas aika nostaa arvoon arvaamattomaan kun polyyppilimakalvoon ja sen mukanaan tuomaan hirveään paineeseen ja särkyyn ei tepsi mikään: nenän huuhtelu, nenätipat tai voimakas oraalinen kortisoni. Jos kolmen lapsen äidillä on aamuin illoin aikaa nenän merisuolahuuhteluun sarvikuonokannulla (tätä nykyä tuo oudonmallista penistä muistuttava vehje taitaa olla kylpyleluna), hänen täytyy olla jollakin tavoin omituinen. Minä ehdin hädin tuskin pestä hampaani, ja silloinkin joku lapsista roikkuu jalassani. Nenätipat on oikeasti laitettava nenään ylösalaisin, ja tämähän on lapsista todella hauskaa. Kortisonitabletit laittavat minut hikoilemaan kuin sika: vähemmän huvittavaa oli istua syyskuun Päihdepäivillä sen näköisenä kuin kärsisin vuosikymmenen krapulasta.

Kolmen tunnin odotus ja verisen toimenpiteen kestäminen kiltisti palkittiin. Seniorilääkärin päätöksestä leikkaukseni siirtyy kiireellisyysluokkaan yksi ja jo ensi viikolla saatan olla leikkauksessa. Maltan tuskin odottaa lauluääneni kirkastumista, kun sameat tummentumat höylätään pois naamataulustani.

Kaupan päälle haukut

Parikymmentä vuotta vihotellut niska vei viimeinkin lääkärin kautta OMT-fysioterapeutille. Pää oli pitkään kääntynyt jäykästi, niska-hartia-seutua särkenyt ja migreeni kiusannut, mutta herätyksen koin siinä vaiheessa kun katua ylittäessäni jouduinkin jo kiertämään koko vartaloa. Pää ei enää kääntynyt vasemmalle ollenkaan.

Fysioterapeutti oli kehuttu ja ajat varattu pitkälle eteenpäin. Päteväkin varmasti, ja muutamalla rusautuksella hän laittoi kuntoon niin niskan kuin selänkin. Kaksi kertaa pitäisi vielä tulla ja mukaan saisin jumppaohjeita.

Kaupan päälle fyssari haukkui asiakkaansa. Ryhtini oli törkeän huono ja olin anteeksiantamattomalla tavalla laiminlyönyt itseni hoitamisen. Kyyneleet poskille valuen kuuntelin nöyrästi ansaitsemani saarnan, puuttui vain, että olisin kysynyt "oliko vielä jotakin" ja lähdin.

Vasta kotona ihmettelin itselleni epätyypillistä tapaa reagoida. Yleensä puolustan paitsi itseäni myös muita heikkoja.

Mutta mitä sanoa ammattilaiselle, jonka mielestä juuri hänen asiansa on se kaikkein tärkein (niinhän se jokaiselle on)?Pitäisikö selitellä, pyytää anteeksi? Miten olen saattanut laiminlyödä itseäni?

Löytyykö syy lyhistyneeseen ryhtiini kenties lapsuudesta, jolloin äiti ainakin teki parhaansa lytätäkseen tyttärensä itsetunnon?Vai johtuuko se kenties viimeisestä kahdeksasta vuodesta, joiden aikana olen joko ollut raskaana tai imettänyt ja joiden aikana joku Lintusistamme on nukkunut kainalossani?Vai onko syy siinä, että en ole jaksanut tai pystynyt hoitamaan kuntoani lasten tai oman sairasteluni takia? Olisiko fyssarin eteen pitänyt lätkäistä käyttämäni mummojen lääkedosetti?Sen hankinta tuli ajankohtaiseksi kun tajusin, etten enää millään ilveellä pysy kärryillä siitä, olenko ottanut kaikki lääkkeeni.

Ylipainoinenkin olen. Viime viikkoihin asti olen jaksanut ruoskia itseäni tuosta inhottavasta ja vieraantuntuisesta rasvasta vyötärölläni. Vyö on lyhyt, mutta elämän kai pitäisi olla pitkä - ettei kävisi kuten isälleni ja isänäidilleni, jotka kakk0styypin diabetes korjasi ennen aikojaan.

Keskimmäinen totesi muutama viikko sitten iloisesti katsellessaan minua suihkussa: "Äiti, sulla on liian iso maha, liian isot reidet ja liian pitkät tissit". Vartalostani olen kuitenkin ylpeä: siihen on luonto vahvalla kädellä piirtänyt jälkensä: tällä ruumiilla minä olen lapseni kantanut ja synnyttänyt, näillä rinnoilla olen lapseni pitkään ja hartaasti imettänyt.

Neljäkymppiä voisi olla hyvä aika opetella armollisuutta itseään kohtaan.

Pelastavia enkeleitä

Apu tuli viime keväänä lähelle kahden vanhan työkaverin ja ystävän muodossa. Nämä Tädit tulivat muitta mutkitta meille kotiin, missä istuin hautomassa mustia ajatuksiani.

Täti Ruskea vei minut Esikoisen ja Kottaraisen kanssa kylpylään ja antoi yhdeksi keväiseksi viikonlopuksi muutakin ajateltavaa kuin asiat, joissa olin mielestäni elämässäni epäonnistunut täydellisesti. (Jokainen, joka on joskus ollut masentunut sairauden kriteerit täyttävällä tavalla tietää, että masentuneen ajatukset ovat makaaberilla tavalla synkkiä. Epäonnistumisten lista oli siis pitkä). Saatoin miettiä kokonaisia päiviä, kumpi olisi lapsilleni pahempi vaihtoehto: se, että heillä olisi minunkaltaiseni äiti vaiko se, että äiti kuolisi heiltä oman käden kautta. Ulkonaisesti minusta tuskin näki, että olin masentunut: koti oli hoidettu, lapset samoin. Yhdellekään ihmiselle en asioistani ollut avautunut enkä vieläkään muista mikä oli se sattuman oikku, joka sai minut Täti Ruskealle puhumaan.

Täti Sinipunaisen (joka oikeasti on Täti Ruskean sisko) hieman sadunhohtoiseen elämään kuuluu kaupunkiasunto Eirassa, kesämökki Tammisaaressa, hollantilainen merikapteenimies ja tämän kaksi taloa, toinen Afrikassa ja toinen Espanjassa. Meidänkin elämäämme tuli häivähdys satua, missä kaikki on mahdollista kun kesäkuun alussa matkustimmeEspanjan taloon Välimeren rannalle ja vietimme siellä kymmenen päivää. Oma kuntoni oli vielä niin huono, että loma oli silkkaa hengissä selviytymistä: isommille lapsille se oli kuitenkin ihmeellinen seikkailu. Minulle matkan paras muisto on hetki ennen koneen nousua: kaikki istuivat köytettyinä kiinni istuimiinsa, minun ei tarvinnut enkä voinutkaan tehdä mitään.

Lapset saivat ja saavat edelleen Tädeiltä jotakin, mitä pelkästä sunnuntai-isovanhemmuudesta kiinnostunut anoppini ei lapsenlapsilleen ole voinut tarjota: arkista välittämistä, yökyläilyjä mökillään Tammisaaressa ja Täti Ruskean kotona Espoossa. Lapset tarvitsevat ympärilleen paljon aikuisia, ja kaiken huolen ja sairastelun ohentama turvaverkko oli saanut Tädeistä kipeästi kaipaamaansa paikkausta. Tärkeintä minulle on, etteivät Tädit ole lasteni elämässä vierailijoita, vaan pysyviä ja tärkeitä ihmisiä. Lasten ja Tätien suhde on irrallaan minun ja Tätien suhteesta: voin riidellä Tätien kanssa ja siitäkin huolimatta Esikoinen voi soitella ja sirkutella 8-vuotiaan höpötyksiään Täti Ruskealle. Aivan uusi ja ihmeellinen asia minulle, jonka omassa äitisuhteessa ei ollut ainuttakaan normaalia asiaa.

Rauha

Kaksi viikkoa tasaajia takana, masennuslääkkeen olen ajanut alas melkein kokonaan. Poissa on sietämätön levottomuus, pakko tauotta tehdä jotakin. Poissa on luonnoton mielialan nousu - kuin sisäinen, pakottava tarve pomppia trampoliinilla. En muista, koska olisin tuntenut itseni näin rauhalliseksi olematta kuitenkaan väsynyt tai tokkurainen lääkkeistä - ehkä kymmenen vuotta sitten?

Yritin kyllä vuosien mittaan selittää olojani lääkäreille. Kierrokset vähenevät kun masennuslääke alkaa vaikuttaa, sanoi työterveyslääkäri. Ala kuunnella musiikkia ja käy kävelyllä miehesi kanssa , sanoi kunnianarvoisa ylilääkäri. (Ylilääkäri hermostui ja alkoi nimitellä minua mahdottomaksi ihmiseksi kun huomautin, etten voi jättää lapsia yksin kävelyjen ajaksi). Sinulla on vain paljon stressiä, sanoi empaattinen yleislääkäri. Totta, mutta mikään ei selittänyt jatkuvaa ilotulitusta aivoissani. Kaikkea en ehkä uskaltanut hulluksi leimautumisen pelossa kertoakaan: esim. sitä, miten lukiessani jonkun sanan aivoni väistämättä assosioivat sanasta laulun, joka puolestaan välittömästi alkoi soida päässäni.

Ehkä olenkin hullu, mutta se ei enää tunnu olevan se pääasia. Pääasia on, että päässäni on tällä hetkellä kohtuullisen rauhallista.